Torna ai cancelli del Ponte Arcobaleno
BIBLIOTECA

UGROFINNI
Finlandesi

MITI UGROFINNI
KALEVALA
Il Terzo Runo
IL TERZO RUNO
Note di P.E. Pavolini
Bibliografia
KALEVALA
Il Terzo Runo
Sunto del runo
         
         
KOLMAS RUNO

IL TERZO RUNO

 
         
         
Väinamöinen cresce in sapienza magica e diventa famoso   Vaka vanha Väinämöinen
elelevi aikojansa
noilla Väinölän ahoilla,
Kalevalan kankahilla.
Laulelevi virsiänsä,
laulelevi, taitelevi.
Il verace Väinämöinen
i suoi giorni trascorreva
in quei campi di Väinöla,
nella lande di Kaleva.
I suoi versi ricantava,
i suoi canti di magia.
 
       
  10

Lauloi päivät pääksytysten,
yhytysten yöt saneli
muinaisia muisteloita,
noita syntyjä syviä,

Recitava lunghi giorni,
lunghe notti senza posa,
quelle antiche ricordanze
delle origini profonde,

    joit' ei laula kaikki lapset,
ymmärrä yhet urohot
tällä inhalla iällä,
katovalla kannikalla.
che non canta ogni ragazzo,
che non ogni uomo comprende
ora, in questi tempi tristi,
nell'età che giù decade.
 
         
  20

Kauas kuuluvi sanoma,
ulos viestit vierähtävät
Väinämöisen laulannasta,
urohon osoannasta.
Viestit vierähti suvehen,
sai sanomat Pohjolahan.

Lungi se ne udì novella,
e si sparse la notizia
del cantare dell'eroe,
di sue magiche canzoni.
Ne andò fama a mezzogiorno,
fino a Pohjola, novella.
 
         
 Joukahainen va per gareggiare con lui nei canti magici; ma non riuscendovi, lo sfida a combattere con la spada: del che Väinämoinen adira e incanta Joukahainen dentro una palude 30 Olipa nuori Joukahainen,
laiha poika lappalainen.
Se kävi kylässä kerran;
kuuli kummia sanoja,
lauluja laeltavaksi,
parempia pantavaksi
noilla Väinölän ahoilla,
Kalevalan kankahilla,
kuin mitä itseki tiesi,
oli oppinut isolta.
C'era il giovin Joukahainen,
magro figlio di Lapponia.
Una volta andò al villaggio
e sentì strane novelle,
che canzoni eran cantate
e migliori recitate
in quei campi di Väinöla,
nella lande di Kaleva,
che egli stesso non sapesse,
non dal babbo appreso avesse.
 
         
  40 Tuo tuosta kovin pahastui,
kaiken aikansa kaehti
Väinämöistä laulajaksi
paremmaksi itseänsä.
Jo tuli emonsa luoksi,
luoksi valtavanhempansa.
Lähteäksensä käkesi,
tullaksensa toivotteli
noille Väinölän tuville
kera Väinön voitteloille.
Egli n'ebbe forte sdegno,
lunga in petto gelosia
che di lui miglior cantore
fosse il vecchio Väinämöinen.
Si recò presso la madre,
dalla vecchia genitrice.
E giurò sarebbe andato
e promise di partire
per le stanze di Väinöla,
a sfidar Väinö nel canto.
 
         
  50

Iso kielti poikoansa,
iso kielti, emo epäsi
lähtemästä Väinölähän
kera Väinön voitteloille:
«Siellä silma lauletahan,
lauletahan, lausitahan
suin lumehen, päin vitihin,
kourin ilmahan kovahan,
käsin kääntymättömäksi,
jaloin liikkumattomaksi».

Lo vietava il babbo al figlio,
trattenevalo la mamma
da partir per Väinöla
a sfidar Väinö nel canto:
«Là te stesso incanteranno,
sprofondare ti faranno
con la testa nel nevischio,
con le palme all'aria rude,
senza che mani né piedi
possa muovere o voltare».
 
         
  60

Sanoi nuori Joukahainen:
«Hyväpä isoni tieto,
emoni sitäi parempi,
oma tietoni ylinnä.
Jos tahon tasalle panna,
miesten verroille vetäitä,
itse laulan laulajani,
sanelen sanelijani:
laulan laulajan parahan
pahimmaksi laulajaksi,

Disse il giovin Joukahainen:
«Il saper del babbo è buono,
meglio quello della mamma,
ma più su sta il mio sapere.
E s'io voglio entrare in gara,
fare prova fra le genti,
chi m'incanta so incantare,
chi mi strega so stregare:
ed il mago ch'è il migliore
saprò far che sia il peggiore!

 
    jalkahan kiviset kengät,
puksut puiset lantehille,
kiviriipan rinnan päälle,
kiviharkon hartioille,
kivihintahat kätehen,
päähän paatisen kypärän».
scarpe avrà di sasso ai piedi
e calzon di legno ai fianchi,
sopra il petto, sassi a iosa,
pietre a mucchi sulle spalle,
alle man guanti di pietra,
marmo in capo per cappuccio».
 
       
  70

Siitä läksi, ei totellut.
Otti ruunansa omansa,
jonka turpa tulta iski,
säkeniä säärivarret;

Se ne andò senza ubbidire.
Prese seco lo stallone,
dal cui muso usciva fuoco,
dagli zoccoli, scintille;


 
    valjasti tulisen ruunan
korjan kultaisen etehen.
Itse istuvi rekehen,
kohennaikse korjahansa,
iski virkkua vitsalla,
heitti helmiruoskasella.
Läksi virkku vieremähän,
hevonen helettämähän.
il focoso suo destriero
attaccò alla slitta d'oro.
Egli stesso vi si stese,
si adagiò dentro il carretto,
il destriero con la frusta
eccitò, di perle adorna.
Ed a corsa via lo spinse,
ad un rapido galoppo.
 
         
  80

Ajoa suhuttelevi.
Ajoi päivän, ajoi toisen,

Corse innanzi con fracasso
per un giorno, per un altro,

 
    ajoi kohta kolmannenki.
Jo päivänä kolmantena
päätyi Väinölän ahoille,
Kalevalan kankahille.
corse ancora il terzo giorno.
Già, venuto il terzo giorno,
giunse ai boschi di Väinöla,
nella lande di Kaleva.
 
         
  90 Vaka vanha Väinämöinen,
tietäjä iän-ikuinen,
oli teittensä ajaja,
matkojensa mittelijä
noilla Väinölän ahoilla,
Kalevalan kankahilla.
Il verace Väinämöinen,
vecchio mago sempiterno,
percorreva la sua strada,
traversava la sua via
in quei boschi di Väinöla,
nella lande di Kaleva.
 
         
    Tuli nuori Joukahainen,
ajoi tiellä vastatusten:
tarttui aisa aisan päähän,
rahe rahkehen takistui,
länget puuttui länkilöihin,
vemmel vempelen nenähän.
Venne il giovin Joukahainen,
a lui incontro nella via:
il timon prese il timone,
si sfregò briglia con briglia,
il collare urtò il collare,
l'un con l'altro il reggipancia.

 

         
  100

Siitä siinä seisotahan,
seisotahan, mietitähän...
vesi vuoti vempelestä,
usva aisoista usisi.

Stetter fermi allor, pensando,
mentre giù dal reggipancia...
cadea l'acqua a goccioline
e fumavano le briglie.
 
         
    Kysyi vanha Väinämöinen:
«Kuit' olet sinä sukua,
kun tulit tuhmasti etehen,
vastahan varattomasti?
Säret länget länkäpuiset,
vesapuiset vempelehet,
korjani pilastehiksi,
rämäksi re'en retukan!»
Chiese il vecchio Väinämöinen:
«Chi sei tu, di quale stirpe,
che da sciocco mi venisti
ad urtare, da sbadato?
Il collare mi rompesti
di buon legno lavorato,
che la slitta m'hai spezzata,
in frantumi l'hai mandata!»
 
         
  110

Silloin nuori Joukahainen
sanan virkkoi, noin nimesi:

Joukahainen giovanetto
disse allor queste parole:
 
    «Mie olen nuori Joukahainen.
Vaan sano oma sukusi:
kuit' olet sinä sukua,
kuta, kurja, joukkioa?»
«Sono il giovin Joukahainen.
Ma tu pur di' la tua stirpe:
di che stirpe tu sei nato,
di che razza, poveraccio?» 
 
         
  120

Vaka vanha Väinämöinen
jo tuossa nimittelihe.
Sai siitä sanoneheksi:
«Kun liet nuori Joukahainen,
veäite syrjähän vähäisen!
Sie olet nuorempi minua».

Il verace Väinämöinen
il suo nome disse allora.
E così parlò, soggiunse:
«Se così, giovin, ti chiami,
fatti un po' da quella parte!
Sei di me più giovin d'anni».
 
         
    Silloin nuori Joukahainen
sanan virkkoi, noin nimesi:
«Vähä on miehen nuoruuesta,
nuoruuesta, vanhuuesta!
Joukahainen giovinetto
disse allor queste parole:
«Qui non è questione d'anni,
di chi è giovan, di chi è vecchio!
 
         
  130

«Kumpi on tieolta parempi,
muistannalta mahtavampi,
sep' on tiellä seisokahan,
toinen tieltä siirtykähän.
Lienet vanha Väinämöinen,
laulaja iän-ikuinen,

«Chi è miglior nella magia,
più potente di memoria,
quegli tenga pur la strada,
l'altro facciasi da parte.
Sia tu pure Väinämöinen,
il cantore sempiterno,

 
    ruvetkamme laulamahan,
saakamme sanelemahan,
mies on miestä oppimahan,
toinen toista voittamahan!»
gareggiamo nel cantare,
cominciamo a dire i carmi,
sì che l'uno insegni all'altro,
faccia l'un coll'altro a gara!»
 
         
  140

Vaka vanha Väinämöinen
sanan virkkoi, noin nimesi:
«Mitäpä minusta onpi
laulajaksi, taitajaksi!
Ain' olen aikani elellyt
näillä yksillä ahoilla,

Il verace Väinämöinen
disse allor queste parole:
«Come mai sarei un cantore,
un sapiente incantatore!
Che ho vissuto tutto il tempo
nelle selve solitarie

 
    kotipellon pientarilla
kuunnellut kotikäkeä.
Vaan kuitenki kaikitenki
sano korvin kuullakseni:
mitä sie enintä tieät,
yli muien ymmärtelet?»
e fra i campi, tutto attento
al cantare del cuculo.
Ma sia pure, ad ogni modo
fa' che ascoltin le mie orecchie:
ciò che tu di me più sai,
ciò che intendi più degli altri?»
 
         
  150

Sanoi nuori Joukahainen:
«Tieänpä minä jotaki!
Sen on tieän selvällehen,
tajuelen tarkoillehen:

Disse il giovin Joukahainen:
«So qualcosa anch'io di certo!
Questo intendo chiaramente,
lo conosco a perfezione:

 
    reppänä on liki lakea,
liki lieska kiukoata.
esce il fumo su dal tetto
e la pietra è presso al forno.
 
         
    «Hyvä on hylkehen eleä,
ve'en koiran viehkuroia:
luotansa lohia syöpi,
sivultansa siikasia.
«Vive facile la foca,
facil guizza il can marino:
al suo fianco ha da mangiare
i salmoni e i lavareti.
 
         
  160

«Siiall' on sileät pellot,
lohella laki tasainen.
Hauki hallalla kutevi,
kuolasuu kovalla säällä.

«Sta sul liscio il lavareto,
ha il salmon dimora piana.
Sfrega il luccio quand'è freddo,
il bavoso all'uragano.

 
    Ahven arka, kyrmyniska
sykysyt syvillä uipi,
kesät kuivilla kutevi,
rantasilla rapsehtivi.
E la perca timorosa
nuota a autunno nel profondo,
sfrega a estate nelle secche
e scodinzola alla spiaggia.
 
         
  170

«Kun ei tuosta kyllin liene,
vielä tieän muunki tieon,
arvoan yhen asian:
pohjola porolla kynti,
etelä emähevolla,
takalappi tarvahalla.

«E se ciò non ti bastasse,
altra scienza ancor conosco,
d'altra cosa faccio conto:
ara Pohja con le renne,
Etelä con le cavalle,
Takalappi ara con gli alci.

 
    Tieän puut Pisan mäellä,
hongat Hornan kalliolla:
pitkät on puut Pisan mäellä,
hongat Hornan kalliolla.
Ben so gli alberi di Pisa,
sulle rocce d'Horna i pini:
lunghi gli alberi di Pisa,
lunghi i pini sulle rocce.
 
         
  180

«Kolme on koskea kovoa,
kolme järveä jaloa,
kolme vuorta korkeata
tämän ilman kannen alla:
Hämehess' on Hälläpyörä,
Kaatrakoski Karjalassa;

«Tre cascate son, violente
e son tre laghi superbi,
tre montagne vi son, alte
qua del ciel sotto il coperchio:
non il vortice di Hällä,
non di Kaatra la cascata;

 
    ei ole Vuoksen voittanutta,
yli käynyttä Imatran».
han finora il Vuoksi vinto,
han l'Imatra superata».
 
         
    Sanoi vanha Väinämöinen:
«Lapsen tieto, naisen muisti,
ei ole partasuun urohon
eikä miehen naisekkahan!
Sano syntyjä syviä,
asioita ainoisia!»
Disse il vecchio Väinämöinen:
«È saper di bimbo o donna,
non di uom forte e barbuto,
non di un ammogliato eroe!
Di' le origini profonde,
spiega tu le cose eterne!»
 
         
  190

Se on nuori Joukahainen
sanan virkkoi, noin nimesi:

Joukahainen giovinetto
disse allor queste parole:
 
    «Tieän mä tiaisen synnyn,
tieän linnuksi tiaisen,
kyyn viherän käärmeheksi,
kiiskisen ve'en kalaksi.
Rauan tieän raukeaksi,
mustan mullan muikeaksi,
varin veen on vaikeaksi,
tulen polttaman pahaksi.
«Io l'origin so del merlo,
so che il merlo è fra gli uccelli,
so che l'aspide è un serpente,
che la perca è un pesce d'acqua,
so che il ferro può piegarsi,
che la terra è nera ed aspra,
che bollendo l'acqua scotta,
ch'è malvagio il fuoco ardente.
 
       
  200 «Vesi on vanhin voitehista,
kosken kuohu katsehista,

«L'acqua è il primo degli unguenti,
e la spuma, dei rimedi,

    itse Luoja loitsijoista,
Jumala parantajista.
è il Creator il primo fra i maghi,
primo Iddio fra i guaritori.
 
         
    «Vuoresta on vetosen synty,
tulen synty taivosesta,
alku rauan ruostehesta,
vasken kanta kalliosta.
«L'acqua ha origine dal monte
e dal cielo viene il fuoco,
dalla ruggin viene il ferro,
dalla roccia nasce il rame.
 
       
  210 «Mätäs on märkä maita vanhin,
paju puita ensimmäinen,
hongan juuri huonehia,
paatonen patarania».
«Primo campo, fu la zolla,
primo il vetrice fu arbusto,
prima casa, il piè del pino,
e marmitta, un sasso cavo».

 
         
    Vaka vanha Väinämöinen
itse tuon sanoiksi virkki:
«Muistatko mitä enemmin,
vain jo loppuivat lorusi?»
Il verace Väinämöinen
pronunziò queste parole:
«Ti ricordi ancor qualcosa
o finiron le tue ciance?»
 
         
  220 Sanoi nuori Joukahainen:
«Muistan vieläki vähäisen!
Muistanpa ajan mokoman,
kun olin merta kyntämässä,
meren kolkot kuokkimassa,
kalahauat kaivamassa,

Disse il giovin Joukahainen:
«Mi ricordo anche un pochino!
Mi ricordo un certo tempo,
quando stavo arando il mare,
a zappar del mar le buche,
a scavar fosse nei pesci,

 
    syänveet syventämässä,
lampiveet on laskemassa,
mäet mylleröittämässä,
louhet luomassa kokohon.
a far l'acque più profonde,
a trovar posto pei laghi,
a far mucchi di colline,
a saldare insiem le rocce.
 
         
  230

«Viel' olin miesnä kuuentena,
seitsemäntenä urosna
tätä maata saataessa,
ilmoa suettaessa,
ilman pieltä pistämässä,
taivon kaarta kantamassa,

Ero allora sesto fra i nati,
settim'ero fra gli eroi,
quando fu fatta la terra
e fu l'aria fabbricata,
messa l'aria sui pilastri,
posto pur l'arcobaleno,

 
    kuuhutta kulettamassa,
aurinkoa auttamassa,
otavaa ojentamassa,
taivoa tähittämässä».
fisso il corso della luna,
spinto il sol nel suo cammino,
il sentier segnato all'Orsa
e di stelle sparso il cielo».
 
         
  240 Sanoi vanha Väinämöinen:
«Sen varsin valehtelitki!
Ei sinua silloin nähty,
un on merta kynnettihin,
meren kolkot kuokittihin,
kalahauat kaivettihin,

Disse il vecchio Väinämöinen:
«Son bugie da cima a fondo!
Ché veduto tu non fosti
allor quando il mar si arava,
si zappavano le buche,
si scavavan fosse ai pesci,

 
    syänveet syvennettihin,
lampiveet on laskettihin,
mäet mylleröitettihin,
louhet luotihin kokohon.
si facean più fonde l'acque,
si trovava posto ai laghi,
si ammucchiavan le colline,
si saldavano le rocce.
 
   

 

   
  250 «Eikä lie sinua nähty,
ei lie nähty eikä kuultu
tätä maata saataessa,
ilmoa suettaessa,
ilman pieltä pistettäissä,
taivon kaarta kannettaissa,

«E nemmen fosti veduto,
né veduto, né sentito,
quando fu fatta la terra
e fu l'aria fabbricata,
messa l'aria sui pilastri,
posto pur l'arcobaleno,

 
    kuuhutta kuletettaissa,
aurinkoa autettaissa,
otavaa ojennettaissa,
taivoa tähitettäissä».
fisso il corso della luna,
spinto il sol nel suo cammino,
il sentier segnato all'Orsa
e di stelle sparso il cielo».
 
       
  260 Se on nuori Joukahainen
tuosta tuon sanoiksi virkki:
«Kun ei lie minulla mieltä,
kysyn mieltä miekaltani.
Oi on vanha Väinämöinen,
laulaja laveasuinen!

Joukahainen giovinetto
disse allor queste parole:
«E s'io manco di giudizio,
alla spada mia lo chiedo.
O tu vecchio Väinämöinen,
o cantor di bocca larga!

 
    Lähe miekan mittelöhön,
käypä kalvan katselohon!»
Vien' la spada a misurare,
vien' la lama a contemplare!»
       
    Sanoi vanha Väinämöinen:
«En noita pahoin pelänne
miekkojasi, mieliäsi,
tuuriasi, tuumiasi.
Disse il vecchio Väinämöinen:
«Non mi fan molta paura
le tue spade, il tuo giudizio,
i tuoi spiedi ed i tuoi imbrogli.
  270 Vaan kuitenki kaikitenki
lähe en miekan mittelöhön
sinun kanssasi, katala,
kerallasi, kehno raukka.»
Pur ti dico, in nessun modo
misurar non vo' la spada
con te, misero ragazzo,
disgraziato, poveraccio!»
 
         
  280

Siinä nuori Joukahainen
murti suuta, väänti päätä,
murti mustoa haventa.
Itse tuon sanoiksi virkki:
«Ken ei käy miekan mittelöhön,
lähe ei kalvan katselohon,
sen minä siaksi laulan,
alakärsäksi asetan.
Panen semmoiset urohot
sen sikäli, tuon täkäli,

Joukahainen giovinetto
torse il labbro, volse il capo,
arricciò le nere chiome.
Disse poi queste parole:
«Chi la spada non misura,
chi la lama non contempla,
io lo incanto in un maiale,
io gl'incanto al viso un grugno.
Così fatti eroi li metto
un quaggiù, laggiù quell'altro,

 
    sorran sontatunkiohon,
läävän nurkkahan nutistan».
io li pigio nel letame,
io li stiaccio nella stalla».
 
         
  290

Siitä suuttui Väinämöinen,
siitä suuttui ja häpesi.
Itse loihe laulamahan,
sai itse sanelemahan:
ei ole laulut lasten laulut,
lasten laulut, naisten naurut,
ne on partasuun urohon,
joit' ei laula kaikki lapset

Sentì sdegno Väinämöinen,
e lo prese allora l'ira.
Egli stesso uno scongiuro
s'accingeva a pronunziare:
non è canto da bambini,
non è quel scherno da donne,
ma ben è d'eroe barbuto,
quel non cantano i bambini,

 
    eikä pojat puoletkana,
kolmannetkana kosijat
tällä inhalla iällä,
katovalla kannikalla.
né i ragazzi neppur mezzo,
né gli sposi per un terzo,
ora, in questi tempi tristi,
nell'età che giù decade.
 
       
  300

Lauloi vanha Väinämöinen:
järvet läikkyi, maa järisi,
vuoret vaskiset vapisi,
paaet vahvat paukahteli,
kalliot kaheksi lenti,
kivet rannoilla rakoili.

Cantò il vecchio Väinämöinen:
e si scosser laghi e terre,
vacillaron le montagne,
s'agitarono le pietre,
si spaccarono gli scogli
ed i sassi sulla spiaggia.

 
         
  310

Lauloi nuoren Joukahaisen:
vesat lauloi vempelehen,
pajupehkon länkilöihin,
raiat rahkehen nenähän.
Lauloi korjan kultalaian:
lauloi lampihin haoiksi;
lauloi ruoskan helmiletkun
meren rantaruokosiksi;
lauloi laukkipään hevosen
kosken rannalle kiviksi.

Cantò un magico scongiuro,
dal collar fe' ramoscelli,
rami fe' dalla cavezza,
ed un salce dalle briglie.
Al suo canto, l'aurea slitta
diventò muffito tronco;
trasformò l'adorna frusta
in un giunco della spiaggia;
il destrier stellato in fronte,
in un masso del torrente.
 
         
    Lauloi miekan kultakahvan
salamoiksi taivahalle,
siitä jousen kirjavarren
kaariksi vesien päälle,
siitä nuolensa sulitut
havukoiksi kiitäviksi,
siitä koiran koukkuleuan,
sen on maahan maakiviksi.
L'elsa d'oro della spada
in un fulmine del cielo,
fe' dell'arco variopinto
sopra l'acque arcobaleno,
fece delle frecce alate
nibbi e rapidi sparvieri,
e del can dal muso aguzzo
una pietra da confini.
 
         
  320

Lakin lauloi miehen päästä
pilven pystypää kokaksi;

Del cappuccio sulla testa
fece nube acuminata;

 
    lauloi kintahat käestä
umpilammin lumpehiksi,
siitä haljakan sinisen
hattaroiksi taivahalle,
vyöltä ussakan utuisen
halki taivahan tähiksi.
via di mano cantò i guanti
li fe' loti del pantano,
fece del panciotto azzurro
nuvolette sparse in cielo,
della cintola leggiadra
stelle fe' del firmamento.
 
         
  330 Itsen lauloi Joukahaisen:
lauloi suohon suonivöistä,
niittyhyn nivuslihoista,
kankahasen kainaloista.
Incantò quel giovanetto:
nel pantano, a mezza vita,
dentro il prato, fin le reni,
fin le ascelle, fra gli sterpi.
 
         
Joukahainen trova in grande angoscia e finalmente promette di dare in moglie la propria sorella a Väinämöinen, il quale si placa e lo libera dall'incanto  

Jo nyt nuori Joukahainen
jopa tiesi jotta tunsi:
tiesi tielle tullehensa,
matkallen osannehensa
voittelohon, laulelohon
kera vanhan Väinämöisen.

Joukahainen giovinetto
ben allor seppe e comprese
d'aver preso la via vera,
d'aver fatto giusto il viaggio
per contendere col canto
coll'antico Väinämöinen.
 
         
  340 Jaksoitteli jalkoansa:
eipä jaksa jalka nousta;
toki toistakin yritti:
siin' oli kivinen kenkä.
Provò a muover l'un de' piedi:
ma ad alzarlo non riesce;
tentò ancor di muover l'altro:
già di sasso era la scarpa.
 
         
  350 Siitä nuoren Joukahaisen
jopa tuskaksi tulevi,
läylemmäksi lankeavi.
Sanan virkkoi, noin nimesi:
«Oi on viisas Väinämöinen,
tietäjä iän-ikuinen!
Pyörrytä pyhät sanasi,
peräytä lausehesi!
Päästä tästä pälkähästä,
tästä seikasta selitä!
Joukahainen giovinetto
dal dolore allor fu preso,
si sentì stretto d'angoscia.
Parlò allora così disse:
«Deh, sapiente Väinämöinen,
grande mago sempiterno!
Chiama indietro i santi detti,
gli scongiuri tuoi ritira!
Togli me da quest'angoscia,
leva me da queste pene!
 
    Panenpa parahan makson,
annan lunnahat lujimmat.»
Ti darò buona mercede,
t'offrirò forte riscatto!»
 
         
    Sanoi vanha Väinämöinen:
«Niin mitä minullen annat,
jos pyörrän pyhät sanani,
peräytän lauseheni,
päästän siitä pälkähästä,
siitä seikasta selitän?»
Disse il vecchio Väinämöinen:
«Or che cosa mi darai
se richiamo i santi detti,
se ritiro gli scongiuri,
se ti tolgo dall'angoscia,
se ti levo dalle pene?»
 
         
  360

Sanoi nuori Joukahainen:
«Onp' on mulla kaarta kaksi,

Disse il giovin Joukahainen:
«Io posseggo due begli archi,
 
    jousta kaksi kaunokaista;
yks' on lyömähän riveä,
toinen tarkka ammunnalle.
Ota niistä jompikumpi!»

archi belli veramente;
l'uno a tendere ben forte,
a colpir l'altro preciso.
Prendi l'un di questi, o l'altro!»

 
         
  370 Sanoi vanha Väinämöinen:
«Huoli en, hurja, jousistasi,
en, katala, kaaristasi!
On noita itselläniki
joka seinä seisoteltu,
joka vaarnanen varottu:

Disse il vecchio Väinämöinen:
«De' tuoi archi, pazzarello,
non mi curo, o miserello!
Ne posseggo pure io stesso
che ricopron le pareti,
che sui chiodi appesi stanno:

 
    miehittä metsässä käyvät,
urohitta ulkotöillä».
Lauloi nuoren Joukahaisen,
lauloi siitäki syvemmä.
e senz'uom nel bosco vanno,
senza eroe fuori al lavoro».
E col canto di magia
lo sommerse ancor più fondo.
 
         
  380 Sanoi nuori Joukahainen:
«Onp' on mulla purtta kaksi,
kaksi kaunoista venoa;
yks' on kiistassa kepeä,
toinen paljo kannattava.
Ota niistä jompikumpi!»
Disse il giovin Joukahainen:
«Io possiedo due barchette,
due bellissimi battelli;
uno è svelto alla regata,
l'altro porta pesi grandi.
Prendi l'un di questi, o l'altro!»
 
         
  390

Sanoi vanha Väinämöinen:
«Enp' on huoli pursistasi,
venehistäsi valita!
On noita itselläniki
joka tela tempaeltu,
joka lahtema laottu,
mikä tuulella tukeva,
mikä vastasään menijä».
Lauloi nuoren Joukahaisen,
lauloi siitäki syvemmä.

Disse il vecchio Väinämöinen:
«Non mi curo di tue barche,
né di sceglier tue barchette!
Molte io stesso ne possiedo,
che ricoprono i parati,
che riempiono le baie,
qual robusta per poggiare,
quale a correr contro vento».
E col canto di magia
lo sommerse ancor più fondo.
 
         
    Sanoi nuori Joukahainen:
«On mulla oritta kaksi,
kaksi kaunoista hepoa;
yks' on juoksulle jalompi,
toinen raisu rahkehille.
Ota niistä jompikumpi!»
Disse il giovin Joukahainen:
«Io possiedo due stalloni,
due bellissimi cavalli;
l'un più valido alla corsa,
l'altro più bravo a tirare.
Prendi l'un di questi, o l'altro!»
 
       
  400

Sanoi vanha Väinämöinen:
«En huoli hevosiasi,
sure en sukkajalkojasi!
On noita itselläniki

Disse il vecchio Väinämöinen:
«Non m'importa di cotesti
tuoi cavalli biancopiedi!
Molti io stesso ne possiedo

 
    joka soimi solmieltu,
joka tanhua taluttu:
vesi selvä selkäluilla,
che alle greppie son legati,
che riempiono le stalle;
han sul dorso l'acqua chiara
    rasvalampi lautasilla».
Lauloi nuoren Joukahaisen,
lauloi siitäki syvemmä.
ed inonda i fianchi il grasso».
E col canto di magia
lo sommerse ancor più fondo.
 
         
  410

Sanoi nuori Joukahainen:
«Oi on vanha Väinämöinen!
Pyörrytä pyhät sanasi,
peräytä lausehesi!

Disse il giovin Joukahainen:
«O tu vecchio Väinämöinen!
chiama indietro i santi detti,
gli scongiuri tuoi ritira!

 
    Annan kultia kypärin,
hope'ita huovan täyen,
isoni soasta saamat,
taluttamat tappelosta».
Ti do un elmo pieno d'oro,
un cappuccio pien d'argento,
l'ebbe il babbo dalla guerra,
lo portò dalla battaglia».
 
         
  420

Sanoi vanha Väinämöinen:
«En huoli hope'itasi,
kysy en, kurja, kultiasi!
On noita itselläniki
joka aitta ahtaeltu,
joka vakkanen varottu:

Disse il vecchio Väinämöinen:
«Non mi curo del tuo argento,
e non chiedo l'oro tuo!
Molto io pure ne possiedo
che riempie la dispensa,
che s'ammucchia nel camino:

 
    ne on kullat kuun-ikuiset,
päivän-polviset hopeat».
Lauloi nuoren Joukahaisen,
lauloi siitäki syvemmä.
vecchio l'or quanto la luna,
ha del sol gli anni l'argento».
E col canto di magia
lo sommerse ancor più fondo.
 
         
  430

Sanoi nuori Joukahainen:
«Oi on vanha Väinämöinen!
Päästä tästä pälkähästä,
tästä seikasta selitä!
Annan aumani kotoiset,
heitän hietapeltoseni

Disse il giovin Joukahainen:
«O tu vecchio Väinämöinen,
salva me da quest'angoscia,
leva me da queste pene!
I covoni avrai del grano,
i miei campi sabbïosi,

 
   

oman pääni päästimeksi,
itseni lunastimeksi».

per salvare la mia testa,
per potermi riscattare!»
 
         
  440

Sanoi vanha Väinämöinen:
«En halaja aumojasi,
herjä, hietapeltojasi!
On noita itselläniki,
peltoja joka perällä,
aumoja joka aholla.
Omat on paremmat pellot,
omat aumat armahammat».

Disse il vecchio Väinämöinen:
«Non ho voglia del tuo grano
né de' campi tuoi di sabbia!
Ne possiedo pure io stesso
campi còlti in ogni canto
e covoni a ogni boschetto.
I miei son campi migliori
i covoni miei più cari».

 
    Lauloi nuoren Joukahaisen,
lauloi ainakin alemma.
E col canto di magia
lo sommerse ancor più fondo.
 
         
    Siitä nuori Joukahainen
toki viimein tuskastui,
kun oli leuan liettehessä,
parran paikassa pahassa,
suun on suossa, sammalissa,
hampahin haon perässä.
Joukahainen giovinetto
sentì angoscia grande, quando
fu nel fango fino al mento,
fin la barba in malo luogo,
fin la bocca nel pantano,
e coi rami marci ai denti.
 
         
  450

Sanoi nuori Joukahainen:
«Oi on viisas Väinämöinen,

Disse il giovin Joukahainen:
«Deh, sapiente Väinämöinen,

 
    tietäjä iän-ikuinen!
Laula jo laulusi takaisin,
heitä vielä heikko henki,
laske täältä pois minua!
Virta jo jalkoa vetävi,
hiekka silmiä hiovi.
grande mago sempiterno!
Il tuo canto ormai richiama,
ché a me resti un po' di vita,
ché di qui sia liberato!
Via mi porta l'onda i piedi,
gli occhi la sabbia mi rode!
 
         
  460

«Kun pyörrät pyhät sanasi,
luovuttelet luottehesi,
annan Aino siskoseni,
lainoan emoni lapsen

«Se richiami i santi detti,
se ritiri i tuoi scongiuri,
ti darò la mia sorella,
Aino, figlia di mia madre,

 
    sulle pirtin pyyhkijäksi,
lattian lakaisijaksi,
hulikkojen huuhtojaksi,
vaippojen viruttajaksi,
kutojaksi kultavaipan,
mesileivän leipojaksi».
che pulisca la tua stanza,
che ti spazzi il pavimento,
sciacqui le fiasche del latte,
che ti lavi le coperte,
un mantello d'or ti tessa
e ti cuocia pan di miele».
 
         
  470

Siitä vanha Väinämöinen
ihastui ikihyväksi,
kun sai neion Joukahaisen
vanhan päivänsä varaksi.

Ed il vecchio Väinämöinen
ben fu lieto, oltre misura,
d'ottener la giovinetta
a sostegno de' suoi giorni.
 
         
    Istuiksen ilokivelle,
laulupaaelle paneikse.
Lauloi kotvan, lauloi toisen,
lauloi kotvan kolmannenki:
pyörti pois pyhät sanansa,
perin laski lausehensa.
Sulla pietra della gioia
e del canto sulla rupe
si sedé, cantò due volte,
un pochin la terza volta:
via disperse i santi detti,
chiamò indietro gli scongiuri.
 
       
Joukahainen torna a casa di malo umore e racconta alla madre il disgraziato suo viaggio 480

Pääsi nuori Joukahainen,
pääsi leuan liettehestä,
parran paikasta pahasta,
hevonen kosken kivestä,

Ed il giovin Joukahainen
levò allor dal fango il mento
e la barba dal rio luogo,
il cavallo dalla pietra

    reki rannalta haosta,
ruoska rannan ruokosesta.
e la slitta dal marciume
e la frusta dalla canna.
 
         
    Kohoeli korjahansa,
reutoihe rekosehensa,
läksi mielellä pahalla,
syämellä synkeällä
luoksi armahan emonsa,
tykö valtavanhempansa.
Si drizzò sulla sua slitta,
si sdraiò dentro il carretto,
se n'andò di tristo umore,
s'avviò col cuore mesto
presso la diletta madre,
la sua cara genitrice.
 
         
  490

Ajoa karittelevi.
Ajoi kummasti kotihin:

Corse via con gran fracasso.
Giunse a casa a corsa strana:

 
    rikki riihe'en rekensä,
aisat poikki portahasen.
al fienil ruppe la slitta,
il timon contro la soglia.
 
         
    Alkoi äiti arvaella,
isonen sanan sanovi:
«Suottapa rikoit rekesi,
tahallasi aisan taitoit!
Mitäpä kummasti kuletki,
tulet tuhmasti kotihin?»
Rifletté la madre allora,
disse il padre le parole:
«Senza scopo tu la slitta,
hai spezzato, ed il timone!
Perché in corsa così strana,
sì da sciocco vieni a casa?»
 
         
  500

Tuossa nuori Joukahainen
itkeä vetistelevi

A sentirli, il giovanetto
prese tosto a lacrimare,

 
    alla päin, pahoilla mielin,
kaiken kallella kypärin
sekä huulin hyypynyisin,
nenän suulle langennuisen.
basso il capo, triste in cuore,
col cappuccio di traverso,
con le labbra irrigidite
e col naso sulla bocca.
 
         
  510 Emo ennätti kysyä,
vaivan nähnyt vaaitella:
«Mitä itket, poikueni,
nuorna saamani, nureksit,
olet huulin hyypynyisin,
nenän suulle langennuisen?»
Pria la madre a domandare,
premurosa a interrogare:
«Perché piangi, figliuol mio,
frutto de' miei giovani anni?
Perché stai col labbro fermo
e col naso sulla bocca?»
 
       
  520

Sanoi nuori Joukahainen:
«Oi on maammo, kantajani!
Jo on syytä syntynynnä,
taikoja tapahtununna,
syytä kyllin itkeäni,
taikoja nureksiani!
Tuot' itken tämän ikäni,
puhki polveni murehin:
annoin Aino siskoseni,
lupasin emoni lapsen

Disse il giovin Joukahainen:
«Tu che in seno m'hai portato!
Non fu ciò senza ragione,
strane cose son successe,
ben di piangere ho motivo
e di fare aspro lamento!
Piangerò tutta la vita,
mi dorrò per tutti gli anni,
che ho promesso la sorella,
Aino, figlia di mia madre,
 
    Väinämöiselle varaksi,
laulajalle puolisoksi,
turvaksi tutisevalle,
suojaksi sopenkululle».
per sostegno a Väinämöinen,
al cantore per consorte,
per appoggio al vacillante,
ad un uom rincantucciato».
         
La madre si rallegra nell'udire che Väinämöinen diverrà suo genero, ma la figlia se ne addolora e comincia a piangere 530

Emo kahta kämmentänsä
hykersi molempiansa;
sanan virkkoi, noin nimesi:
«Elä itke, poikueni!
Ei ole itkettäviä,
suuresti surettavia:

Ma la madre batté lieta
le due mani, palma a palma;
disse poi queste parole:
«Figliol mio, pianger non devi!
Ché non v'è ragion di pianto,
né di affligerti cotanto:

 
    tuota toivoin tuon ikäni,
puhki polveni halasin
sukuhuni suurta miestä,
rotuhuni rohkeata,
vävykseni Väinämöistä,
laulajata langokseni».
tutta la vita sperai,
tutti gli anni desiai
che parente nostro fosse,
fosse nella nostra stirpe,
fosse un dì genero mio
Väinämöinen celebrato».
 
         
  540

Sisar nuoren Joukahaisen
itse itkullen apeutui.
Itki päivän, itki toisen
poikkipuolin portahalla;

La sorella d'Joukahainen,
lei piangeva e lamentava.
Pianse un giorno, pianse un altro,
pianse ferma sulla soglia;

 
    itki suuresta surusta,
apeasta miel'alasta.
lacrimò con gran dolore,
d'amarezza pieno il core.
 
       
    Sai emo sanelemahan:
«Mitä itket, Ainoseni,
kun olet saava suuren sulhon,
miehen korkean kotihin
ikkunoillen istujaksi,
lautsoille lavertajaksi?»

Ripetevale la madre:
«Perché piangi, Ainuccia mia,
se un gran sposo in sorte avesti,
una casa rinomata,
da sedere alla finestra,
da ciarlare sulla panca?»


 
       
  550

Tuon tytär sanoiksi virkki:
«Oi emoni, kantajani!

Ma la figlia le rispose:
«Madre mia, che m'hai portato!

 
    Itkenpä minä jotaki:
itken kassan kauneutta,
tukan nuoren tuuheutta,
hivuksien hienoutta,
jos ne piennä peitetähän,
katetahan kasvavana.
Qualche cosa pur rimpiango:
la bellezza delle trecce,
lo spessore delle chiome,
la finezza dei capelli,
se li debbo già celare
e nasconder mentre cresco.

 
         
  560

«Tuotapa ikäni itken,
tuota päivän armautta,
suloutta kuun komean,
ihanuutta ilman kaiken,

E rimpiangerò pur sempre
la letizia del mio sole,
della luna la dolcezza
e l'incanto di quest'aria,

 
    jos oisi nuorna jättäminen,
lapsena unohtaminen
veikon veistotanterille,
ison ikkunan aloille».
se da giovine lasciarli,
da bambina ho da obliarli,
col cantiere del fratello,
la finestra del mio babbo».
 
         
  570

Sanovi emo tytölle,
lausui vanhin lapsellensa:
«Mene, huima, huolinesi,
epäkelpo, itkuinesi!
Ei ole syytä synkistyä,
aihetta apeutua.

Parlò ancor la vecchia madre,
così disse alla figliuola:
«Lascia sciocca, i tuoi pensieri,
vanne, stolta, co' tuoi pianti!
Non ragion v'è di tristezza,
né motivo d'afflizione.

 
  580 Paistavi Jumalan
päivä muuallaki maailmassa,
ei isosi ikkunoilla,
veikkosi veräjän suulla.
Myös on marjoja mäellä,
ahomailla mansikoita
poimia sinun poloisen
ilmassa etempänäki,
ei aina ison ahoilla,
veikon viertokankahilla».

Ché risplende il sol di Dio
anche altrove sulla terra,
non soltanto alle finestre,
alle porte del tuo babbo.
Altre bacche son sul colle,
altre fragole nei campi,
che le colga, poveretta,
anche altrove, non soltanto
presso i campi del tuo babbo,
nelle lande del fratello».

 
         

NOTE
di P.E. Pavolini

10 ― Le «parole delle origini» [synty-sanat] delle quali troveremo esempi frequenti. RITORNA

69-70 ― «Immagine poetica di un focoso cavallo» (nota dalla terza edizione del Kalevala, 1887). RITORNA

200Katse: fra le cose cui lo «sguardo» del mago rende atte a guarire le malattie. RITORNA

209 ― «Le prime case (capanne) si costruirono alle radici dei pini» (nota dalla terza edizione del Kalevala, 1887). RITORNA

299 ― Cfr. Kalevala [I: 283]. RITORNA

261-262 ― «Prima di cominciare un duello, conveniva misurare ed esaminare le spade: quindi si fissava il limite sul terreno e a chi toccasse colpire per primo» (nota dalla terza edizione del Kalevala, 1887). RITORNA

266 ― Tuura è un palo di ferro per rompere il ghiaccio, a quel palo Väinämöinen rassomiglia ironicamente la spada di Joukahainen. RITORNA

403-404 ― «Il dorso risplende (per la pinguedine) come acqua limpida» (nota dalla terza edizione del Kalevala, 1887). Cfr. Kalevala [XXXII: 271]. RITORNA

480-482 ― Cioè: il cavallo trasformato in pietra, tornò cavallo, etc. RITORNA

524 ― Al vecchio che se ne sta ordinariamente nel canto del fuoco. RITORNA

547-548 ― Cioè: farai una vita comoda, senza gravi fatiche. RITORNA

555-556 ― Secondo un'antichissima usanza, le ragazze vanno a capo scoperto, con i capelli legati a treccia (donde il nome kassapää «porteuse da chignon»); le maritate all'incontro portavano il capo coperto. (Nota dalla terza edizione del Kalevala, 1887). RITORNA

Bibliografia

  • KIRBY William Forsell [traduzione inglese e note]: Kalevala, The Land of the Heroes. Londra 1907.
  • KOSKINEN: Dictionnaire finnois-français. Helsinki, 1900.
  • LÉOUZON LE DUC Louis Antoine [traduzione francese e note]: La Finlande (Kalevala). 1845, 1867.
  • LÖNNROT Elias: (Vanha) Kalevala. Helsinki 1835.
  • LÖNNROT Elias: (Uusi) Kalevala. Helsinki, 1849, 1887.
  • PAVOLINI Paolo Emilio [traduzione italiana e note]: Kalevala: Poema nazionale finnico. Remo Sandron, Milano 1910.
  • PAVOLINI Paolo Emilio [traduzione italiana e note]: Kalevala: Poema nazionale finnico (Ed. ridotta). Sansoni, Milano 1935.
  • SCHIEFNER Anton [traduzione tedesca e note]: Kalevala: Das Nationalepos der Finnen. 1852.

[BIBLIOGRAFIA FINNICA COMPLETA]

Biblioteca - Guglielmo da Baskerville.
Area Finnica - Vaka Vanha Väinö.
Traduzione e note di Paolo Emilio Pavolini (1910).
Pagina originale: 16.01.2005
Ultima modifica: 10.04.2013
 
POSTA
© BIFRÖST
Tutti i diritti riservati