|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
TOINEN RUNO |
IL SECONDO RUNO |
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
Väinämöinen sale
sulla terra priva di alberi ed
ordina a Sampsa Pellervoinen di
gettarne i semi |
|
Nousi siitä Väinämöinen
jalan kahen kankahalle
saarehen selällisehen,
manterehen puuttomahan. |
Sorse allora
Väinämöinen
coi due piedi sulla landa,
sopra l'isola marina,
sulla terra senza arbusti. |
|
|
|
|
|
|
|
|
Viipyi siitä vuotta monta,
aina eellehen eleli
saaressa sanattomassa,
manteressa puuttomassa. |
E molt'anni là rimase,
lungamente colà visse
sulla terra senza nome,
sopra l'isola deserta. |
|
|
|
|
|
|
|
10 |
Arvelee, ajattelevi,
pitkin päätänsä pitävi: |
E pensava, rifletteva,
nella mente rivolgeva: |
|
|
|
kenpä maita kylvämähän,
toukoja tihittämähän? |
da chi farla seminare,
con qual seme prosperare? |
|
|
|
|
|
|
|
|
Pellervoinen, pellon poika,
Sampsa poika pikkarainen,
sep' on maita kylvämähän,
toukoja tihittämähän! |
Pellervo, del campo figlio,
Sampsa, bimbo piccolino,
ei la terra seminare,
ei può farla prosperare! |
|
|
|
|
|
|
|
20 |
Kylvi maita kyyhätteli,
kylvi maita, kylvi soita,
kylvi auhtoja ahoja,
panettavi paasikoita. |
Seminò, col dorso curvo,
gettò i semi sulla terra,
dentro i boschi dissodati,
sui terreni più sassosi. |
|
|
|
|
|
|
|
|
Mäet kylvi männiköiksi,
kummut kylvi kuusikoiksi,
kankahat kanervikoiksi,
notkot nuoriksi vesoiksi. |
Mise i pini sulle alture
e gli abeti alle colline,
piantò l'eriche alle lande,
i germogli nelle valli. |
|
|
|
|
|
|
|
|
noromaille koivut kylvi,
lepät maille leyhke'ille,
tuomet kylvi tuorehille,
raiat maille raikkahille, |
le betulle nei pantani,
nel terren mobile, ontani:
nelle terre acquitrinose
seminò viscioli e salci, |
|
|
30 |
pihlajat pyhille maille,
pajut maille paisuville, |
sorbi nelle benedette,
vetrici nelle fiorenti, |
|
|
|
katajat karuille maille,
tammet virran vieremille. |
e ginepri in mezzo ai sassi,
lungo i fiumi mise querci. |
|
|
|
|
|
|
|
40 |
Läksi puut ylenemähän,
vesat nuoret nousemahan.
Kasvoi kuuset kukkalatvat,
lautui lakkapäät petäjät.
Nousi koivupuut noroilla,
lepät mailla leyhke'illä,
tuomet mailla tuorehilla,
katajat karuilla mailla, |
S'innalzavan già gli arbusti
e spuntavano i germogli.
Degli abeti la corona,
già s'ergeva, e chioma ai pini.
Le betulle nei pantani,
nel terren mobile, ontani,
viscioli negli acquitrini
e ginepri in mezzo ai sassi, |
|
|
|
katajahan kaunis marja,
tuomehen hyvä he'elmä. |
belle bacche sul ginepro
e sul visciol dolci frutti. |
|
|
|
|
|
|
La quercia da
principio non germoglia ma ad una
nuova seminagione cresce e si
distende a tutta la terra, e col
suo fogliame impedisce di vedere la
luna e il sole |
50 |
Vaka vanha Väinämöinen
kävi tuota katsomahan
Sampsan siemenen aloa,
Pellervoisen kylvämiä.
Näki puut ylenneheksi,
vesat nuoret nousneheksi;
yks' on tammi taimimatta,
juurtumatta puu Jumalan. |
Il verace
Väinämöinen
venne allora per vedere
quella terra seminata
da
Pellervo
piccolino.
Vide gli alberi cresciuti
ed i giovani germogli;
non ancor però la quercia,
non avea messo radici. |
|
|
|
|
|
|
|
|
Heitti herjan valloillensa,
olevillen onnillensa;
vuotti vielä yötä kolme,
saman verran päiviäki. |
La cattiva alla sua sorte
lasciò stare, al suo destino;
aspettò tre notti intere,
altrettanti giorni ancora. |
|
|
|
|
|
|
|
|
Kävi siitä katsomahan
viikon päästä viimeistäki:
ei ole tammi kasvanunna,
juurtununna puu Jumalan. |
Per vedere venne allora,
alla fin dei sette giorni:
né cresciuta era la quercia,
né radici aveva messo. |
|
|
|
|
|
|
|
60 |
Niin näkevi neljä neittä,
viisi veen on morsianta. |
Vide allor quattro fanciulle
e dell'onda cinque spose. |
|
|
|
Ne oli nurmen niitännässä,
kastekorren katkonnassa
nenässä utuisen niemen,
päässä saaren terhenisen;
mink' on niitti, sen haravoi,
kaikki karhille veteli. |
Sopra il prato già falciato,
sopra il fieno già tagliato,
sulla punta tenebrosa
di quell'isola nebbiosa;
ammucchiavan col rastrello
e coll'erpice il falciato. |
|
|
|
|
|
|
|
70 |
Tulipa merestä Tursas,
uros aalloista yleni.
Tunki heinäset tulehen,
ilmivalkean väkehen; |
Venne su
Tursas dal mare,
sorse il forte su dall'onde.
Pigiò il fieno che bruciasse,
con gran fiamma consumasse; |
|
|
|
ne kaikki poroksi poltti,
kypeniksi kyyetteli. |
lo ridusse tutto in scorie
ed in cenere minuta. |
|
|
|
|
|
|
|
80 |
Tuli tuhkia läjänen,
koko kuivia poroja.
Saip' on siihen lemmen lehti,
lemmen lehti, tammen terho,
josta kasvoi kaunis taimi,
yleni vihanta virpi;
nousi maasta mansikkaisna,
kasvoi kaksihaarukkaisna. |
Fe' di cenere un mucchietto,
fe' di scorie un monticello.
Una ghianda egli vi mise,
una cara fogliolina,
dalla qual la pianta crebbe,
coi germogli verdeggianti;
si levò ricca di bacche
dal terreno rastrellato. |
|
|
|
|
|
|
|
|
Ojenteli oksiansa,
levitteli lehviänsä.
Latva täytti taivahalle,
lehvät ilmoille levisi:
piätti pilvet juoksemasta,
hattarat hasertamasta,
päivän peitti paistamasta,
kuuhuen kumottamasta. |
Ed in alto stese i rami,
i fronzuti ramoscelli.
Con la cima sorse al cielo,
dispiegò le fronde in aria:
alle nubi vietò il corso,
alle nuvole il vagare,
vietò al sol di riscaldare,
alla luna di brillare. |
|
|
|
|
|
|
|
90 |
Silloin vanha Väinämöinen
arvelee, ajattelevi: |
Ed il vecchio
Väinämöinen
a pensar si mise allora: |
|
|
|
«Oisko tammen taittajata,
puun sorean sortajata?
Ikävä inehmon olla,
kamala kalojen uia
ilman päivän paistamatta,
kuuhuen kumottamatta». |
«Se ci fosse chi abbattesse
questa quercia così altera!
Fastidiosa è all'uom la vita,
il nuotare triste ai pesci,
senza che risplenda il sole,
senza che la luna brilli». |
|
|
|
|
|
|
|
100 |
Ei ole sitä urosta
eikä miestä urheata,
joka taisi tammen kaata,
satalatvan langettoa. |
Ma non v'era né un eroe,
né alcun uomo vigoroso
che potesse far cadere
quella quercia a cento rami. |
|
|
|
|
|
|
|
110 |
Siitä vanha Väinämöinen
itse tuon sanoiksi virkki:
«Kave äiti, kantajani,
Luonnotar, ylentäjäni!
Laitapa ve'en väkeä
veessä on väkeä paljo
tämä tammi taittamahan,
puu paha hävittämähän
eestä päivän paistavaisen,
tieltä kuun kumottavaisen!» |
Ed il vecchio
Väinämöinen
pronunziò queste parole:
«Tu che in seno m'hai portato,
Luonnotar, mia genitrice!
A me presta i forti flutti
(ché nell'acqua è grande forza)
per abbatter questa quercia,
perch'io tolga la malvagia
che impedisce al sole i raggi,
alla luna il dolce chiaro!» |
|
|
|
|
|
|
Un
omiciattolo sorge dal mare ed
atterra la querce: la luna e il
sole tornano a risplendere |
|
Nousipa merestä miesi,
uros aallosta yleni.
Ei tuo ollut suuren suuri
eikä aivan pienen pieni:
miehen peukalon pituinen,
vaimon vaaksan korkeuinen. |
Sorse un uomo su dal mare,
un eroe salì dall'onda.
Grande grande egli non era
e nemmen proprio piccino:
alto, un pollice d'un uomo,
una spanna d'una donna. |
|
|
|
|
|
|
|
120 |
Vaski- oli hattu hartioilla,
vaskisaappahat jalassa,
vaskikintahat käessä,
vaskikirjat kintahissa, |
Un cappuccio avea di rame
e di rame scarpe ai piedi,
rame, i guanti nelle mani
e di rame ricamati, |
|
|
|
vaskivyöhyt vyölle vyötty,
vaskikirves vyön takana:
varsi peukalon pituinen,
terä kynnen korkeuinen. |
rame, il cinto intorno ai fianchi,
dietro, l'ascia pur di rame:
quanto un pollice il bastone,
quanto un'unghia alta la lama. |
|
|
|
|
|
|
|
130 |
Vaka vanha Väinämöinen
arvelee, ajattelevi:
«On miesi näkemiänsä,
uros silmänluontiansa,
pystyn peukalon pituinen,
härän kynnen korkunainen!» |
Il verace
Väinämöinen
a pensar si mise allora:
«A vederlo, pare un uomo,
ha l'aspetto di un eroe:
quanto un pollice è pur alto
e d'un bove quanto l'unghia!» |
|
|
|
|
|
|
|
|
Siitä tuon sanoiksi virkki,
itse lausui, noin nimesi:
«Mi sinä olet miehiäsi,
ku, kurja, urohiasi?
Vähän kuollutta parempi,
katonutta kaunihimpi!» |
Disse allor queste parole,
in tal modo si fe' udire:
«Chi sei tu della tua gente,
quale tristo fra gli eroi?
Poco più tu sei d'un morto,
poco meglio d'un estinto!» |
|
|
|
|
|
|
|
140 |
Sanoi pikku mies merestä,
uros aallon vastaeli:
«Olen mie mokoma miesi,
uros pieni, veen väkeä. |
Disse l'uomo piccolino,
quell'eroe del mar rispose:
«Sono un uomo cosiffatto,
eroe piccolo dell'acqua. |
|
|
|
Tulin tammen taittamahan,
puun murskan murentamahan». |
Venni ad abbattere la quercia,
a ridurla in scheggettine». |
|
|
|
|
|
|
|
|
Vaka vanha Väinämöinen
itse tuon sanoiksi virkki:
«Ei liene sinua luotu,
eipä luotu eikä suotu
ison tammen taittajaksi,
puun kamalan kaatajaksi». |
Il verace
Väinämöinen
pronunziò queste parole:
«Non mi sembri tu creato,
né creato, né adattato,
per abbatter la gran quercia,
buttar giù l'albero immenso». |
|
|
|
|
|
|
|
150 |
Sai toki sanoneheksi;
katsahtavi vielä kerran: |
Non avea di dir finito
ed ancor guardava fiso: |
|
|
160 |
näki miehen muuttunehen,
uuistunehen urohon!
Jalka maassa teutaroivi,
päähyt pilviä pitävi;
parta on eessä polven päällä,
hivus kannoilla takana;
syltä oli silmien välitse,
syltä housut lahkehesta,
puoltatoista polven päästä,
kahta kaation rajasta. |
vide l'uomo trasformarsi
e l'eroe gigante farsi!
Ecco, il pie' la terra pesta,
tocca i nuvoli la testa;
sui ginocchi va la barba,
sui calcagni van le chiome;
c'è una tesa d'occhio ad occhio,
e da ghetta a ghetta un'altra,
una e mezzo fra i ginocchi
e due tese fra le scarpe. |
|
|
|
|
|
|
|
|
Hivelevi kirvestänsä,
tahkaisi tasatereä
kuutehen kovasimehen,
seitsemähän sieran päähän. |
Ei forbì tosto la scure,
affilò la liscia lama
sopra sei ciottoli duri
e poi sopra sette coti. |
|
|
|
|
|
|
|
170 |
Astua lykyttelevi,
käyä kulleroittelevi
lave'illa lahkehilla,
leve'illä liehuimilla.
Astui kerran keikahutti
hienoiselle hietikolle, |
S'avvio velocemente,
prese presto a camminare
con le ghette larghe larghe,
con i larghi pantaloni:
fece un salto, sul momento
si trovò sopra l'arena: |
|
|
|
astui toisen torkahutti
maalle maksankarvaiselle, |
con un altro salto giunse
sul terriccio tutto scuro: |
|
|
|
kolmannenki koikahutti
juurelle tulisen tammen. |
fece un terzo salto, fino
della quercia alle radici. |
|
|
|
|
|
|
|
180 |
Iski puuta kirvehellä,
tarpaisi tasaterällä.
Iski kerran, iski toisen,
kohta kolmannen yritti;
tuli tuiski kirvehestä,
panu tammesta pakeni: |
Colpì l'alber con la scure,
lo percosse con la lama.
Gli die' un colpo, un altro colpo,
lo picchiò la terza volta;
guizzò fuoco dalla scure,
una fiamma dalla quercia: |
|
|
|
tahtoi tammi kallistua,
lysmyä rutimoraita. |
un momento sol rimane,
piomba giù la quercia immane. |
|
|
|
|
|
|
|
190 |
Niin kerralla kolmannella
jopa taisi tammen kaata,
ruhtoa rutimoraian,
satalatvan lasketella.
Tyven työnnytti itähän,
latvan laski luotehesen,
lehvät suurehen suvehen,
oksat puolin pohjosehen. |
E così la terza volta
gli riuscì di giù buttare
quella quercia gigantesca,
quella pianta a cento cime.
Piegò il tronco ad orïente
e la cima ad occidente,
il fogliame a mezzogiorno
ed i rami a tramontana. |
|
|
|
|
|
|
|
|
Kenpä siitä oksan otti,
se otti ikuisen onnen;
kenpä siitä latvan taittoi,
se taittoi ikuisen taian;
kenpä lehvän leikkaeli,
se leikkoi ikuisen lemmen. |
A chi prese per sé un ramo,
gli toccò fortuna eterna;
e chi ne spezzò una cima,
ebbe scienza di magia:
chi per sé tagliò il fogliame,
acquistò l'amore eterno. |
|
|
200 |
Mi oli lastuja pirannut,
pälähellyt pälkäreitä
selvälle meren selälle,
lake'ille lainehille, |
Quanti trucioli dispersi,
quante schegge via volate
sulle chiare onde del mare,
sopra i placidi suoi flutti, |
|
|
|
noita tuuli tuuitteli,
meren läikkä läikytteli
venosina veen selällä,
laivasina lainehilla. |
quelle il vento cullò dolce,
agitò l'onda del mare,
come barca sopra l'acque,
come nave dentro l'onde. |
|
|
|
|
|
|
|
210 |
Kantoi tuuli Pohjolahan.
Pohjan piika pikkarainen
huntujahan huuhtelevi,
virutteli vaattehia
rannalla vesikivellä
pitkän niemyen nenässä. |
Le portò vèr
Pohja
il vento.
Di
Pohja la ragazzina
risciacquava sulla riva
la retina de' capelli
e le vesti sulla ghiaia,
sopra il lungo promontorio. |
|
|
|
|
|
|
|
|
Näki lastun lainehilla;
tuon kokosi konttihinsa,
kantoi kontilla kotihin,
pitkäkielellä piha'an,
tehä noian nuoliansa,
ampujan asehiansa. |
Vide i trucioli nell'onda,
li raccolse nel paniere:
li portò con quello a casa,
col paniere ben tappato,
perché il mago ne facesse
dardi, ed armi il cacciatore. |
|
|
|
|
|
|
|
220 |
Kun oli tammi taittununna,
kaatununna puu katala,
pääsi päivät paistamahan,
pääsi kuut kumottamahan, |
Or da che la quercia cadde,
piombò giù l'albero immenso,
tornò il sole a riscaldare
e la luna a rischiarare |
|
|
|
pilvet pitkin juoksemahan,
taivon kaaret kaartamahan
nenähän utuisen niemen,
päähän saaren terhenisen. |
ed i nuvoli a vagare
ed il cielo ad inarcare
sulla punta tenebrosa
di quell'isola nebbiosa. |
|
|
|
|
|
|
Gli uccelli
cantano sugli alberi; le erbe, i
fiori e le bacche crescono sulla
terra; solamente l'orzo non cresce
ancora |
230 |
Siit' alkoi salot silota,
metsät mielin kasvaella,
lehtipuuhun, ruohomaahan,
linnut puuhun laulamahan,
rastahat iloitsemahan,
käki päällä kukkumahan. |
Ecco i boschi ad abbellirsi
e le selve a crescer liete,
foglie in alto, erba sul suolo
e cantar fra i rami uccelli,
ed i tordi cinguettare
e i cuculi richiamare. |
|
|
|
|
|
|
|
|
Kasvoi maahan marjanvarret,
kukat kultaiset keolle;
ruohot kasvoi kaikenlaiset,
monenmuotoiset sikesi.
Ohra on yksin nousematta,
touko kallis kasvamatta. |
Crescean bacche sulla terra,
aurei fiori in mezzo all'erba;
d'ogni sorta fiorian piante,
germogliavan d'ogni forma.
Orzo sol non era nato,
il prezioso non spuntato. |
|
|
|
|
|
|
Väinämöinen
trova alcuni granelli di orzo nella
sabbia della riva, abbatte gli
alberi del bosco per dissodarlo,
lasciando solo a crescere una
betulla, perchè gli uccelli vi
posino |
240 |
Siitä vanha Väinämöinen
astuvi, ajattelevi
rannalla selän sinisen,
ve'en vankan vieremillä. |
Ed il vecchio
Väinämöinen
si recò meditabondo
lungo la riva del mare
presso l'onda ribollente. |
|
|
Löyti kuusia jyviä,
seitsemiä siemeniä
rannalta merelliseltä,
hienoiselta hietiköltä;
kätki nää'än nahkasehen,
koipehen kesäoravan. |
Trovo là sei granellini,
sette semi sulla sponda
sulla sabbia più minuta,
li nascose nella zampa
della martora li mise
del scoiattol nella pelle. |
|
|
|
|
|
|
|
250 |
Läksi maata kylvämähän,
siementä sirottamahan
vierehen Kalevan kaivon,
Osmon pellon penkerehen. |
S'avviò per seminare,
sparger semi sulla terra,
presso il fonte di
Kaleva,
sul confin del campo d'Osmo. |
|
|
|
|
|
|
|
|
Tirskuipa tiainen puusta:
«Eipä
nouse Osmon ohra,
ei kasva Kalevan kaura
ilman maan alistamatta,
ilman kasken kaatamatta,
tuon tulella polttamatta». |
Cinguettò la cinciallegra:
«Non
può nascer l'orzo d'Osmo,
né l'avena di
Kaleva
sia pria non sia dissodata
questa terra ed abbattuto
non sia il bosco e incenerito». |
|
|
|
|
|
|
|
260 |
Vaka vanha Väinämöinen
teetti kirvehen terävän.
Siitä kaatoi kasken suuren,
mahottoman maan alisti. |
Il verace
Väinämöinen
una scure fe', tagliente.
Abbatté la grande selva,
dissodò l'immensa terra. |
|
|
|
Kaikki sorti puut soreat;
yhen jätti koivahaisen
lintujen leposijaksi,
käkösen kukuntapuuksi. |
Buttò gli alberi alteri;
lasciò solo una betulla
pel riposo degli uccelli,
pel richiamo del cuculo. |
|
|
|
|
|
|
L'aquila,
riconoscente, accende a Väinämöinen
del fuoco, col quale il bosco vien
bruciato |
270 |
Lenti kokko halki taivon,
lintunen ylitse ilman.
Tuli tuota katsomahan:
«Miksipä
on tuo jätetty
koivahainen kaatamatta,
puu sorea sortamatta?» |
Volò un'aquila pel cielo,
un augello alto nell'aria.
Venne l'albero a vedere:
«Perché
fu questa betulla
senza abbatterla lasciata,
quest'altera risparmiata?» |
|
|
|
|
|
|
|
|
Sanoi vanha Väinämöinen:
«Siksipä
on tuo jätetty:
lintujen lepeämiksi,
kokon ilman istumiksi». |
Disse il vecchio
Väinämöinen:
«Fu
lasciata: ché servisse
agli uccelli per riposo
ed all'aquila per gioia». |
|
|
|
|
|
|
|
280 |
Sanoi kokko, ilman lintu:
«Hyvinpä
sinäki laait:
heitit koivun kasvamahan,
puun sorean seisomahan
linnuille lepeämiksi,
itselleni istumiksi». |
Disse l'aquila, rispose:
«Bene
invero tu facesti
la betulla a risparmiare,
a lasciar crescer la svelta
pel ristoro degli uccelli,
perch'io stessa vi riposi» . |
|
|
|
|
|
|
|
|
Tulta iski ilman lintu,
valahutti valkeaista.
Pohjaistuuli kasken poltti,
koillinen kovin porotti:
poltti kaikki puut poroksi,
kypeniksi kyyetteli. |
E l'augello batté fuoco,
suscitò grande una fiamma.
Bruciò il bosco tramontana
lo fe' cenere il grecale:
tutti gli alberi consunse,
li ridusse tutti in scorie. |
|
|
|
|
|
|
Väinämöinen semina
l'orzo, prega che cresca
felicemente e spera nella
prosperità avvenire |
290 |
Siitä vanha Väinämöinen
otti kuusia jyviä,
seitsemiä siemeniä yhen
nää'än nahkasesta, |
Ed il vecchio
Väinämöinen
prese que' sei granellini
e que' sette semi tolse
della martora dal pelo, |
|
|
|
koivesta kesäoravan,
kesäkärpän kämmenestä. |
del scoiattol dalla zampa
e dal pie' dell'ermellino. |
|
|
|
|
|
|
|
|
Läksi maata kylvämähän,
siementä sirottamahan.
Itse tuon sanoiksi virkki: |
S'avviò per seminare,
per isparger la sementa:
pronunziò queste parole: |
|
Le parole del seminatore |
300 |
«Minä kylvän kyyhättelen
Luojan sormien lomitse,
käen kautta kaikkivallan
tälle maalle kasvavalle,
ahollen ylenevälle. |
«Ecco io semino, inchinato,
fra le dita del Creatore,
fra le mani onnipotenti,
perché spunti il seme e cresca
dalla selva dissodata. |
|
|
|
|
|
|
|
|
«Akka manteren-alainen,
mannun eukko, maan emäntä!
Pane nyt turve tunkemahan,
maa väkevä vääntämähän!
Eip' on maa väkeä puutu
sinä ilmoisna ikänä,
kun lie armo antajista,
lupa luonnon tyttäristä. |
«Vecchia che stai sottoterra,
genitrice del terreno!
Fa' l'erbetta che germogli,
che robusto il suol produca!
Mai mancò forza alla terra,
mai, nel volgere de' tempi,
se la grazia sia concessa,
dei celesti la promessa. |
|
|
|
|
|
|
|
310 |
«Nouse, maa, makoamasta,
Luojan nurmi, nukkumasta! |
«Lascia, o terra, il tuo dormire:
sorgi, o prato, dal sopore! |
|
|
|
Pane korret korttumahan
sekä varret varttumahan!
Tuhansin neniä nosta,
saoin haaroja hajota
kynnöstäni, kylvöstäni,
varsin vaivani näöstä! |
Steli veggansi apparire
e dal gambo spunti il fiore!
Sorgan spighe a mille a mille,
si disperdan foglie a cento
dal mio campo lavorato,
con fatica seminato! |
|
|
|
|
|
|
|
320 |
«Oi Ukko, ylijumala
tahi taatto taivahinen,
vallan pilvissä pitäjä,
hattarojen hallitsija! |
«Ukko!
Ukko, dio supremo,
padre che nel cielo stai,
delle nubi reggitore
e dei nuvoli signore! |
|
|
330 |
Piä pilvissä keräjät,
sekehissä neuvot selvät!
Iätä iästä pilvi,
nosta lonka luotehesta,
toiset lännestä lähetä,
etelästä ennättele!
Vihmo vettä taivosesta,
mettä pilvistä pirota
orahille nouseville,
touoille tohiseville!» |
Nelle nubi tien' consiglio
e dai nuvoli decidi!
Dall'oriente, manda nubi,
denso un nembo da grecale,
altre ancora da occidente
spingine da mezzogiorno!
Pioggerella giù dal cielo
goccia, e miele dalle nubi
sopra l'orzo verdeggiante,
sulla spiga sussurrante!» |
|
|
|
|
|
|
|
340 |
Tuo Ukko, ylijumala,
taatto taivon valtiainen,
piti pilvissä keräjät,
sekehissä neuvot selvät.
Iätti iästä pilven,
nosti longan luotehesta,
toisen lännestä lähetti,
etelästä ennätteli;
syrjin yhtehen sysäsi,
lomituksin loukahutti. |
Ukko allora, dio supremo
e del ciel padre potente,
fe' consiglio nelle nubi,
e dai nuvoli decise.
Dall'oriente, mandò nubi;
denso, un nembo da grecale,
altre ancora da occidente,
ne mandò da mezzogiorno;
ne congiunse gli orli insieme,
le batté l'una con l'altra. |
|
|
|
Vihmoi vettä taivosesta,
mettä pilvistä pirotti
orahille kasvaville,
touoille tohiseville.
Nousipa oras okinen,
kannonkarvainen yleni
maasta pellon pehmeästä,
Väinämöisen raatamasta. |
Sì che piovve una pioggetta,
gocciò miele dalle nubi
sopra l'orzo verdeggiante,
sulla spiga sussurrante.
Sorse l'orzo rigoglioso,
si levò, s'alzò rossastro
dalla terra scura, arata
e da
Väinö dissodata. |
|
|
|
|
|
|
|
350 |
Jopa tuosta toisna päänä,
kahen, kolmen yön perästä, |
Ecco, passano due giorni
e trascorron due, tre notti: |
|
|
|
viikon päästä viimeistäki
vaka vanha Väinämöinen
kävi tuota katsomahan
kyntöänsä, kylvöänsä,
varsin vaivansa näköä:
kasvoi ohra mieltä myöten,
tähkät kuuella taholla,
korret kolmisolmuisena. |
alla fin dei sette giorni
il verace
Väinämöinen
s'avviò per riguardare
quel suo campo seminato,
con fatica lavorato:
crescea l'orzo al suo desìo,
ogni spiga con sei facce,
ogni stelo con tre nodi. |
|
|
|
|
|
|
|
360 |
Siinä vanha Väinämöinen
katseleikse, käänteleikse. |
Mentre il vecchio
Väinämöinen
d'ogni intorno riguardava. |
|
|
|
Niin tuli kevätkäkönen,
näki koivun kasvavaksi:
«Miksipä on tuo jätetty
koivahainen kaatamatta?» |
Il cuculo venne e scorse
la betulla rigogliosa:
«Perché questa fu lasciata,
la betulla risparmiata?» |
|
|
|
|
|
|
|
370 |
Sanoi vanha Väinämöinen:
«Siksipä on tuo jätetty
koivahainen kasvamahan:
sinulle kukuntapuuksi.
Siinä kukkuos, käkönen,
helkyttele, hietarinta, |
Disse il vecchio
Väinämöinen:
«Fu lasciata la betulla,
risparmiata, ché tu stesso
vi cantassi il tuo richiamo.
Canta qui, dolce cuculo,
petto grigio, qui gorgheggia, |
|
|
|
hoiloa, hopearinta,
tinarinta, riukuttele!
Kuku illoin, kuku aamuin,
kerran keskipäivälläki,
ihanoiksi ilmojani,
mieluisiksi metsiäni,
rahaisiksi rantojani,
viljaisiksi vieriäni!» |
qui cinguetta, argenteo petto,
trilla qui, petto di stagno!
Fa cu-cù sera e mattina,
una volta a mezzogiorno,
di' del cielo la bellezza,
de' miei boschi la dolcezza,
delle rive la purezza,
de' miei campi la ricchezza!» |
|
|
|
|
|
|