|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
ENSIMMÄINEN RUNO |
IL PRIMO RUNO |
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
Proemio |
10 |
Mieleni minun tekevi,
aivoni ajattelevi
lähteäni laulamahan,
saa'ani sanelemahan,
sukuvirttä suoltamahan,
lajivirttä laulamahan.
Sanat suussani sulavat,
puhe'et putoelevat,
kielelleni kerkiävät,
hampahilleni hajoovat. |
Nella mente il desiderio
mi si sveglia, e nel cervello
l'intenzione di cantare,
di parole pronunziare,
co' miei versi celebrare
la mia patria, la mia gente.
mi si struggon nella bocca,
mi si fondon le parole,
mi si affollan sulla lingua,
si sminuzzano fra i denti. |
|
|
|
|
|
|
|
20 |
Veli kulta, veikkoseni,
kaunis kasvinkumppalini!
Lähe nyt kanssa laulamahan,
saa kera sanelemahan
yhtehen yhyttyämme,
kahta'alta käytyämme!
Harvoin yhtehen yhymme,
saamme toinen toisihimme
näillä raukoilla rajoilla,
poloisilla Pohjan mailla.
|
Caro mio fratello d'oro,
mio compagno dai prim'anni!
Ora vieni a cantar meco,
a dir meco le parole!
Da diverso luogo, insieme
ora qui ci siam trovati!
Raro avvien che c'incontriamo,
che possiamo stare insieme
quassù in queste terre tristi,
nelle povere contrade. |
|
|
|
|
|
|
|
|
Lyökämme käsi kätehen,
sormet sormien lomahan,
lauloaksemme hyviä, |
Or prendiamoci le mani,
intrecciam dito con dito,
sì che ben possiam cantare |
|
|
30 |
parahia pannaksemme,
kuulla noien kultaisien,
tietä mielitehtoisien,
nuorisossa nousevassa,
kansassa kasuavassa:
noita saamia sanoja,
virsiä virittämiä |
meglio ancora
recitare,
perché sentan questi amici
ed ascoltino i benigni,
nella stirpe che su viene
e nel popolo che cresce
questi canti tramandati,
questi versi messi in luce |
|
|
|
vyöltä vanhan Väinämöisen,
alta ahjon Ilmarisen,
päästä kalvan Kaukomielen,
Joukahaisen jousen tiestä,
Pohjan peltojen periltä,
Kalevalan kankahilta. |
di
Väinö dalla cintura,
d'Ilmari dalla fucina,
di
Kauko tolti alla spada
ed all'arco d'Joukahainen,
dai confini di
Pohjola,
di
Kaleva dalle lande. |
|
|
|
|
|
|
|
40 |
Niit' ennen isoni lauloi
kirvesvartta vuollessansa;
niitä äitini opetti
väätessänsä värttinätä, |
Li cantava prima il babbo
affilando la sua scure;
li insegnava a me la mamma
mentre il fuso ritorceva, |
|
|
|
minun lasna lattialla
eessä polven pyöriessä,
maitopartana pahaisna,
piimäsuuna pikkaraisna.
Sampo ei puuttunut sanoja |
quando bimbo, sul piancito
ruzzolavo sui ginocchi,
sbarazzino, con la bocca
piena di latte accagliato.
Non mancavan canti al
Sampo, |
|
|
50 |
eikä Louhi luottehia:
vanheni sanoihin sampo,
katoi Louhi luottehisin,
virsihin Vipunen kuoli,
Lemminkäinen leikkilöihin. |
non a
Louhi gli scongiuri:
invecchiò coi canti il
Sampo,
sparver
Louhi e gli scongiuri,
morì
Vipunen coi versi
e coi giuochi
Lemminkäinen. |
|
|
|
|
|
|
|
60 |
Viel' on muitaki sanoja,
ongelmoita oppimia:
tieohesta tempomia,
kanervoista katkomia,
risukoista riipomia,
vesoista vetelemiä,
päästä heinän hieromia,
raitiolta ratkomia,
paimenessa käyessäni,
lasna karjanlaitumilla, |
Ma vi sono altre parole,
altri magici segreti,
afferrate per la strada
e strappate alle prunaie,
via divelte dai sarmenti
e raccolte dai germogli,
spigolate in mezzo all'erbe,
raccattate nei sentieri,
allorquando, pastorello,
io la gregge conducevo, |
|
|
|
metisillä mättähillä,
kultaisilla kunnahilla,
mustan Muurikin jälessä,
Kimmon kirjavan keralla. |
fra le zolle inzuccherate,
sopra le colline d'oro,
dietro la Muurikki nera
e con Kimmo la screziata. |
|
|
|
|
|
|
|
70 |
Vilu mulle virttä virkkoi,
sae saatteli runoja.
Virttä toista tuulet toivat,
meren aaltoset ajoivat.
Linnut liitteli sanoja,
puien latvat lausehia. |
Mi diceva versi il freddo
e la pioggia lunghi canti.
Mi portava strofe il vento,
me ne dava il mar con l'onde.
Vi aggiungean voci gli uccelli
e canzoni gli alberelli. |
|
|
|
|
|
|
|
|
Ne minä kerälle käärin,
sovittelin sommelolle;
kerän pistin kelkkahani,
sommelon rekoseheni;
ve'in kelkalla kotihin,
rekosella riihen luoksi;
panin aitan parven päähän
vaskisehen vakkasehen. |
Un gomitolo ne feci,
in matassa le raccolsi;
il gomitol nella slitta,
nel carretto la matassa;
le portò la slitta a casa,
il carretto nel granaio;
sul palchetto le riposi,
dietro il bussolo di rame. |
|
|
|
|
|
|
|
80 |
Viikon on virteni vilussa,
kauan kaihossa sijaisnut. |
Stetter lungo tempo i versi
in quel freddo nascondiglio. |
|
|
90 |
Veänkö vilusta virret,
lapan laulut pakkasesta,
tuon tupahan vakkaseni,
rasian rahin nenähän,
alle kuulun kurkihirren,
alle kaunihin katoksen,
aukaisen sanaisen arkun,
virsilippahan viritän,
kerittelen pään kerältä,
suorin solmun sommelolta? |
Ch'io dal freddo ora li tolga,
ch'io dal gelo i canti levi,
porti il bussol nella stanza,
la cassetta sulla panca,
sotto la trave maestra,
sotto il tetto rinomato?
Aprirò dei versi l'arca
ed il bussolo dei canti?
Il gomitol ch'io sdipani
e disfaccia la matassa? |
|
|
|
|
|
|
|
100 |
Niin laulan hyvänki virren,
kaunihinki kalkuttelen
ruoalta rukihiselta,
oluelta ohraiselta.
Kun ei tuotane olutta,
tarittane taarivettä,
laulan suulta laihemmalta,
vetoselta vierettelen
tämän iltamme iloksi,
päivän kuulun kunniaksi, |
Dunque or canto buoni versi
con sonora bella voce,
se di segale focaccia
mi darete, e birra d'orzo.
E se birra non mi dànno,
non mi portan birra bianca,
canto pure a bocca asciutta,
versi fo per l'acqua cara,
per la gioia della sera,
per l'onor di questo giorno, |
|
|
|
vaiko huomenen huviksi,
uuen aamun alkeheksi. |
pel conforto del domani,
per l'augurio del mattino. |
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
La Vergine
dell’aria discende nel mare dove,
fecondata dal vento e dall’onda,
diventa la Madre delle acque |
|
Noin kuulin saneltavaksi,
tiesin
virttä tehtäväksi:
yksin meillä yöt tulevat, |
Così ho udito raccontare
così il canto incominciare:
sole a noi vengon le notti |
|
110 |
yksin
päivät valkeavat;
yksin syntyi Väinämöinen,
ilmestyi
ikirunoja
kapehesta kantajasta,
Ilmattaresta
emosta. |
e risplendon soli i giorni
e pur solo
Väinämöinen
il cantore eterno nacque
da
Kave sua genitrice,
da
Ilmatar la madre sua. |
|
|
|
|
|
|
|
|
Olipa
impi, ilman tyttö,
kave luonnotar
korea.
Piti viikoista pyhyyttä,
iän kaiken
impeyttä
ilman pitkillä pihoilla,
tasaisilla
tanterilla. |
Kave, la figlia dell'aria,
Luonnotar, vergin leggiadra,
lungo tempo visse pura,
casta sempre si mantenne
nei recinti ampi dell'aria,
nella volta solitaria. |
|
|
|
|
|
|
|
120 |
Ikävystyi
aikojansa,
ouostui elämätänsä,
aina yksin ollessansa,
impenä
eläessänsä |
De' suoi giorni sentì noia,
sazietà della sua vita,
di star sempre sola sola
e di viver verginella |
|
|
|
ilman pitkillä pihoilla,
avaroilla
autioilla. |
nei recinti ampi dell'aria,
nella volta solitaria. |
|
|
|
|
|
|
|
130 |
Jop'
on astuiksen alemma,
laskeusi
lainehille,
meren selvälle selälle,
ulapalle
aukealle.
Tuli suuri tuulen puuska,
iästä
vihainen ilma;
meren kuohuille kohotti,
lainehille
laikahutti. |
E dal ciel discese in basso,
si calò fin sopra l'onde,
sopra il mar dal chiaro dorso,
sull'aperta superficie.
Venne un vento tempestoso,
da levante un uragano,
sollevò del mar la schiuma
e cacciò sconvolte l'onde. |
|
|
|
|
|
|
|
|
Tuuli
neittä tuuitteli,
aalto impeä ajeli
ympäri selän sinisen,
lakkipäien
lainehien: |
Cullò il vento la fanciulla,
spinse l'onda la donzella
sopra il mar dal dorso azzurro,
sopra i flutti spumeggianti: |
|
|
|
tuuli tuuli kohtuiseksi,
meri paksuksi panevi. |
fu dal vento fecondata,
fu dal mare ingravidata. |
|
|
|
|
|
|
|
140 |
Kantoi
kohtua kovoa,
vatsantäyttä vaikeata
vuotta seitsemän satoa,
yheksän
yrön ikeä; |
Portò quella il grave peso,
la penosa gravidanza,
la portò settecent'anni,
per ben nove età d'eroi; |
|
|
|
eikä synny syntyminen,
luovu
luomatoin sikiö. |
né nasceva ancor quel germe,
increato, dal suo seno. |
|
|
|
|
|
|
|
150 |
Vieri impi veen emona.
Uipi iät,
uipi lännet,
uipi luotehet, etelät,
uipi kaikki
ilman rannat
tuskissa tulisen synnyn,
vatsanvaivoissa kovissa;
eikä synny syntyminen,
luovu
luomatoin sikiö. |
S'aggirò, madre dell'acque.
Nuotò a oriente, ad occidente,
da maestrale e mezzogiorno,
fin dal cielo sui confini
con il ventre sempre gonfio,
angosciata dalle doglie;
né nasceva ancor quel germe,
increato, dal suo seno. |
|
|
|
|
|
|
|
160 |
Itkeä
hyryttelevi;
sanan virkkoi, noin
nimesi:
«Voi poloinen, päiviäni,
lapsi
kurja, kulkuani!
Jo olen joutunut johonki:
iäkseni
ilman alle,
tuulen tuuiteltavaksi,
aaltojen
ajeltavaksi
näillä väljillä vesillä,
lake'illa
lainehilla! |
Prese piano a lacrimare,
parlò allora, così disse:
«Ahimé, poveri miei giorni,
disgraziato il viaggio mio!
a cotesto son venuta:
giù dal cielo son discesa,
perché il vento mi cullasse,
l'onda via mi trascinasse
sopra l'acque ampiodistese,
sopra l'onde sterminate! |
|
|
|
|
|
|
|
|
«Parempi olisi ollut
ilman impenä
eleä,
kuin on nyt tätä nykyä
vierähellä
veen emona:
vilu tääll' on ollakseni,
vaiva
värjätelläkseni,
aalloissa asuakseni,
veessä
vierielläkseni. |
«Meglio assai sarebbe stato
viver Vergine dell'aria,
che vagare come adesso,
come madre delle acque:
è penosa qui la vita
per il freddo e la fatica,
soggiornare in mezzo all'onde,
sopra l'acqua camminare! |
|
|
|
|
|
|
|
170 |
«Oi Ukko, ylijumala,
ilman kaiken
kannattaja! |
«Ukko!
Ukko, dio supremo,
tu che reggi tutto il cielo! |
|
|
|
Tule tänne tarvittaissa,
käy tänne
kutsuttaessa!
Päästä piika pintehestä,
vaimo
vatsanvääntehestä!
Käy pian, välehen jou'u,
välehemmin
tarvitahan!» |
Vieni qua dov'è il bisogno,
scendi dove ti s'invoca!
Dalle doglie la fanciulla
tu solleva, dai tormenti!
Non tardare presto accorri,
senza indugio mi soccorri!» |
|
|
|
|
|
|
Una folaga fa il
nido e depone le uova sul ginocchio
della Madre delle acque |
180 |
Kului
aikoa vähäisen,
pirahteli
pikkaraisen.
Tuli sotka, suora lintu;
lenteä
lekuttelevi |
Poco tempo era passato,
un momento sol trascorso.
Volò dritta un'anatrella,
una folaga leggiadra |
|
|
|
etsien pesän sijoa,
asuinmaata
arvaellen. |
e cercava un posto al nido
ed un posto ove fermarsi. |
|
|
|
|
|
|
|
|
Lenti iät, lenti lännet,
lenti luotehet, etelät.
Ei löyä tiloa tuota,
paikkoa
pahintakana,
kuhun laatisi pesänsä,
ottaisi
olosijansa. |
Volò a oriente, ad occidente,
a maestrale, a mezzogiorno.
Non trovò luogo nessuno,
non un posto dei peggiori
dove il nido fabbricare,
dove un poco riposare. |
|
|
|
|
|
|
|
190 |
Liitelevi,
laatelevi;
arvelee, ajattelevi: |
Si librava, svolazzava
e pensava e meditava: |
|
|
|
«Teenkö tuulehen tupani,
aalloillen
asuinsijani?
Tuuli kaatavi tupasen,
aalto vie
asuinsijani». |
«Se nei flutti faccio stanza
e nell'onde dimoranza?
Butta giù la stanza il vento
ed il flutto in un momento». |
|
|
|
|
|
|
|
200 |
Niin
silloin ve'en emonen,
veen emonen,
ilman impi,
nosti polvea merestä,
lapaluuta
lainehesta
sotkalle pesän sijaksi,
asuinmaaksi
armahaksi. |
Ma la madre delle acque,
quella Vergine dell'aria,
un ginocchio alzò dal mare,
sollevò dall'onde il dorso
perché il nido vi posasse,
l'anatrella e si fermasse. |
|
|
|
|
|
|
|
|
Tuo sotka, sorea lintu,
liiteleikse,
laateleikse.
Keksi polven veen emosen
sinerväisellä selällä;
luuli heinämättähäksi,
tuoreheksi
turpeheksi. |
Volò dritta l'anatrella,
svolazzò per ogni verso:
finché scorse quel ginocchio
sollevato sopra l'acqua:
crede' fosse un monticello,
un erboso praticello. |
|
|
|
|
|
|
|
210 |
Lentelevi,
liitelevi,
päähän polven laskeuvi.
Siihen laativi pesänsä,
muni
kultaiset munansa: |
Si librò, con volo lento
si calò sopra il ginocchio.
Il suo nido colà fece,
vi depose l'uova d'oro: |
|
|
|
kuusi kultaista munoa,
rautamunan
seitsemännen. |
di quell'uova sei son d'oro
ed il settimo di ferro. |
|
|
|
|
|
|
|
|
Alkoi
hautoa munia,
päätä polven
lämmitellä.
Hautoi päivän, hautoi toisen,
hautoi kohta kolmannenki. |
Cominciò l'uova a covare,
il ginocchio a riscaldare.
Covò un giorno, covò un altro,
covò ancora il terzo giorno. |
|
|
|
|
|
|
Le uova scivolano
fuori dal nido, si rompono, e dai
frantumi si formano la terra, il
cielo, il sole, la luna e le nubi |
220 |
Jopa
tuosta veen emonen,
veen emonen,
ilman impi,
tuntevi tulistuvaksi,
hipiänsä
hiiltyväksi; |
Già la madre delle acque,
quella Vergine dell'aria
sentìa caldo sul ginocchio,
come un fuoco sulla pelle; |
|
|
luuli polvensa palavan,
kaikki
suonensa sulavan. |
le pareva che nel ginocchio
si struggessero le vene. |
|
|
|
|
|
|
|
|
Vavahutti
polveansa,
järkytti jäseniänsä:
munat vierähti vetehen,
meren
aaltohon ajaikse;
karskahti munat muruiksi,
katkieli
kappaleiksi. |
Il ginocchio scosse forte,
alle membra die' uno scrollo:
cadder l'uova dentro l'acqua,
giù piombarono nell'onde;
e si rupper in pezzettini,
si spezzarono in frantumi. |
|
|
|
|
|
|
|
230 |
Ei munat mutahan joua,
siepalehet
veen sekahan. |
Non si persero nel fango,
non spariron dentro l'acqua. |
|
|
|
Muuttuivat murut hyviksi,
kappalehet kaunoisiksi:
munasen alainen puoli |
Preser nuova, bella forma
quei frantumi, quei pezzetti:
la metà del guscio sotto |
|
|
240 |
alaiseksi
maaemäksi,
munasen yläinen puoli
yläiseksi
taivahaksi;
yläpuoli ruskeaista
päivöseksi
paistamahan,
yläpuoli valkeaista,
se kuuksi
kumottamahan; |
diventò la madre terra,
l'altro mezzo guscio sopra
si mutò nel firmamento;
quel che c'era sopra, giallo,
brillò in cielo come sole,
quel che bianco c'era sopra
diventò luna splendente; |
|
|
|
mi munassa kirjavaista,
ne tähiksi
taivahalle,
mi munassa mustukaista,
nepä ilman
pilvilöiksi. |
quel che c'era di screziato
brillò in cielo come stelle,
quel che l'uovo avea di scuro
diventò nube nell'aria. |
|
|
|
|
|
|
La Madre delle
acque crea promontori, golfi e
spiagge, la profondità e le secche
del mare. |
250 |
Ajat
eellehen menevät,
vuoet tuota
tuonnemmaksi
uuen päivän paistaessa,
uuen kuun
kumottaessa.
Aina uipi veen emonen,
veen emonen,
ilman impi, |
Ed i tempi vanno innanzi,
scorron gli anni un dopo l'altro
col brillar del nuovo sole,
con lo splender della luna.
Sempre nuota la fanciulla,
erra la madre dell'acque, |
|
|
|
noilla vienoilla vesillä,
utuisilla
lainehilla,
eessänsä vesi vetelä,
takanansa
taivas selvä. |
nuota in mezzo all'onde chete,
ricoperte dalla nebbia,
l'acqua limpida ha dinanzi
e di dietro il cielo chiaro. |
|
|
|
|
|
|
|
260 |
Jo
vuonna yheksäntenä,
kymmenentenä
kesänä
nosti päätänsä merestä,
kohottavi
kokkoansa.
Alkoi luoa luomiansa,
saautella
saamiansa |
Nove
anni al fin trascorsi,
giunta la decima estate
sollevò dal mar la testa,
alzò il capo sopra l'onde.
A crear prese, a produrre,
a far opra di creatrice |
|
|
|
selvällä meren selällä,
ulapalla
aukealla. |
sopra il mar dal dorso azzurro,
sull'aperta superficie. |
|
|
|
|
|
|
|
|
Kussa kättä käännähytti,
siihen niemet siivoeli;
kussa pohjasi jalalla,
kalahauat kaivaeli;
kussa ilman kuplistihe,
siihen syöverit syventi. |
Dove
la mano stendeva,
facea sorger promontori;
dove il piede suo premeva,
ecco buche per i pesci;
si tuffava, e più profondi
si scavavano gli abissi. |
|
|
|
|
|
|
|
270 |
Kylin maahan kääntelihe:
siihen sai sileät rannat; |
Se volgeva il fianco a
terra
si stendevano le sponde; |
|
|
|
jaloin maahan kääntelihe:
siihen loi lohiapajat;
pä'in päätyi maata vasten:
siihen laitteli lahelmat. |
se voltava a terra il piede
ecco fosse da salmoni;
se piegava il capo a terra
s'allargavan tosto i golfi. |
|
|
|
|
|
|
|
280 |
Ui
siitä ulomma maasta,
seisattelihe
selälle:
luopi luotoja merehen,
kasvatti
salakaria
laivan laskemasijaksi,
merimiesten
pään menoksi. |
Nuotò
poi più là da terra,
si sdraiò del mar sul dorso:
d'isolette sparse il mare,
vi creò scogli nascosti
dove la nave sprofonda,
dove muore il marinaro. |
|
|
|
|
|
|
Väinämöinen nasce dalla madre delle acque e vaga
lungamente sulle onde, finché
giunge a fermarsi sulla riva |
|
Jo
oli saaret siivottuna,
luotu
luotoset merehen,
ilman pielet pistettynä, |
Eran
l'isole già sparse,
già creati in mar gli scogli
e del ciel sorti i pilastri, |
|
|
maat ja
manteret sanottu,
kirjattu kivihin kirjat,
veetty
viivat kallioihin.
Viel' ei synny Väinämöinen,
ilmau
ikirunoja. |
terra e campi con magia,
già dipinte eran le pietre,
nelle rupi i solchi incisi.
Non ancora
Väinö nato
era, quel cantore eterno. |
|
|
|
|
|
|
|
290 |
Vaka
vanha Väinämöinen
kulki äitinsä
kohussa |
Dalla
madre in seno il vecchio
Väinämöinen
si agitava, |
|
|
|
kolmekymmentä keseä,
yhen verran
talviaki,
noilla vienoilla vesillä,
utuisilla
lainehilla. |
si movea per trenta estati
e per altrettanti inverni,
sopra l'acque silenziose,
ricoperte dalla nebbia. |
|
|
|
|
|
|
|
300 |
Arvelee,
ajattelevi,
miten olla, kuin eleä
pimeässä piilossansa,
asunnossa
ahtahassa,
kuss' ei konsa kuuta nähnyt
eikä
päiveä havainnut. |
E
pensava, rifletteva
qual sarebbe la sua vita
nell'oscuro nascondiglio,
dentro l'angusta dimora,
dove luce mai non entra
né di luna né di sole. |
|
|
|
|
|
|
|
|
Sanovi
sanalla tuolla,
lausui tuolla
lausehella:
«Kuu, keritä, päivyt, |
Disse
allor queste parole,
pronunziò questo scongiuro:
«Mi togliete, Luna e Sole, |
|
|
310 |
päästä, otava,
yhä opeta
miestä ouoilta ovilta,
veräjiltä
vierahilta,
näiltä pieniltä pesiltä,
asunnoilta
ahtahilta!
Saata maalle matkamiestä,
ilmoillen
inehmon lasta, |
Orsa, libero deh fammi
da coteste porte strane,
dai cancelli sconosciuti,
sì ch'io lasci il piccol nido,
la dimora stretta e angusta!
Vada, uomo, sulla terra,
d'uomo figlio, goda l'aria, |
|
|
|
kuuta taivon katsomahan,
päiveä
ihoamahan,
otavaista oppimahan,
tähtiä
tähyämähän!» |
possa in ciel mirar la luna
e del sole i vivi raggi,
possa l'Orsa salutare
e le stelle contemplare!» |
|
|
|
|
|
|
|
320 |
Kun
ei kuu kerittänynnä
eikä päivyt
päästänynnä,
ouosteli aikojansa,
tuskastui
elämätänsä:
liikahutti linnan portin
sormella
nimettömällä, |
Ma la
Luna non lo sciolse,
non lo fe' libero il Sole;
ebbe allora in uggia i giorni,
in fastidio la sua vita:
del castel scosse la porta
con il dito senza nome, |
|
|
|
lukon luisen luikahutti
vasemmalla
varpahalla;
tuli kynsin kynnykseltä,
polvin
porstuan ovelta. |
guizzò pel lucchetto d'osso,
vi passò col pie' sinistro;
dalla soglia uscì con l'unghie
e dall'atrio col ginocchio. |
|
|
|
|
|
|
|
|
Siitä
suistui suin merehen,
käsin kääntyi
lainehesen;
jääpi mies meren varahan,
uros
aaltojen sekahan. |
Fece
un tuffo a capo fitto
e le man voltò nell'onde;
e del mare restò l'uomo
in balia, l'eroe de' flutti. |
|
|
|
|
|
|
|
330 |
Virui
siellä viisi vuotta,
sekä viisi
jotta kuusi, |
Posò
là per cinque anni,
per cinqu'anni, anzi per sei, |
|
|
|
vuotta seitsemän, kaheksan.
Seisottui selälle viimein,
niemelle nimettömälle,
manterelle
puuttomalle. |
e per sette, per ott'anni,
finché si fermò vicino
a una punta senza nome,
a una terra senza arbusti. |
|
|
|
|
|
|
|
340 |
Polvin
maasta ponnistihe,
käsivarsin
käännältihe.
Nousi kuuta katsomahan,
päiveä
ihoamahan,
otavaista oppimahan,
tähtiä
tähyämähän. |
Sorse
allora sui ginocchi,
s'appoggiò sopra le braccia,
s'alzò per mirar la luna,
per goder del sole i raggi,
volle l'Orsa salutare
e le stelle contemplare. |
|
|
|
|
|
|
|
|
Se oli synty Väinämöisen,
rotu
rohkean runojan
kapehesta kantajasta,
Ilmattaresta
emosta. |
Così
nacque
Väinämöinen,
così fu quel vate ardito
dalla Vergine dell'aria,
da sua madre partorito. |
|
|
|
|
|
|