|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
SEITSEMÄS RUNO |
IL SETTIMO RUNO |
|
|
|
|
|
|
Väinämoinen nuota
per parecchi giorni in alto mare:
lo incontra l'aquila, la quale,
tuttora riconoscente a lui che nel
dissodare il bosco aveva
risparmiato la betulla perché
crescesse per essa, lo prende sul
dorso e lo porta sulla spiaggia di
Pohjola, donde la signora di
Pohjola lo accoglie ospitalmente in
casa sua |
|
Vaka vanha Väinämöinen
uipi aavoja syviä;
kulki kuusisna hakona,
petäjäisnä pehkiönä
kuusi päiveä kesäistä,
kuusi yötä järkiähän,
eessänsä vesi vetelä,
takanansa taivas selvä. |
Il verace
Väinämöinen
nuotò pei profondi abissi;
sballottato come quercia,
pari ad un ciocco di pino,
per sei giorni dell'estate,
per sei notti tutte intere,
ed avea dinanzi l'acqua
e di dietro il cielo chiaro |
|
|
|
|
|
10 |
Uip' on vielä yötä kaksi,
kaksi päiveä pisintä. |
Nuotò ancora per due notti,
per due giorni de' più lunghi. |
|
|
|
Niin yönä yheksäntenä,
kaheksannen päivän päästä
toki tuskaksi tulevi,
painuvi pakolliseksi,
kun ei ole kynttä varpahissa
eikä sormissa niveltä. |
Quando nella nona notte,
nel finir l'ottavo giorno
lo colpì grande sgomento
ed angoscia, ché dai piedi,
perdea l'unghie e delle mani
avea i nodi irrigiditi. |
|
|
|
|
|
|
|
20 |
Siinä vanha Väinämöinen
itse tuon sanoiksi virkki:
«Voi minä poloinen poika,
voi poika polon-alainen, |
Ed il vecchio
Väinämöinen
pronunziò queste parole:
«Ahimé,
povero figliuolo,
mala sorte m'è toccata! |
|
|
30 |
kun läksin omilta mailta,
elomailta entisiltä
iäkseni ilman alle,
kuuksi päiväksi kululle,
tuulten tuuiteltavaksi,
aaltojen ajeltavaksi
näillä väljillä vesillä,
ulapoilla auke'illa!
Vilu on täällä ollakseni,
vaiva värjätelläkseni, |
Ché lasciai le mie contrade
e le antiche mie dimore,
per campare allo scoperto,
per vagare mesi e giorni,
perché mi scotesse il vento,
perché mi cullasser l'onde
sopra l'acque ampiodistese,
dentro al mare sterminato!
A star qui, mi prende il gelo
ed un brivido d'angoscia |
|
|
|
aina aalloissa asua,
veen selällä seurustella. |
a star sempre in mezzo ai flutti,
aggirarmi sopra l'acqua. |
|
|
|
|
|
|
|
|
«Enkä tuota tieäkänä,
miten olla, kuin eleä
tällä inhalla iällä,
katovalla kannikalla:
tuulehenko teen tupani,
vetehenkö pirtin veistän? |
«Io non so che debba fare,
come i giorni miei serbare,
come in questo tempo triste
la mia vita che finisce!
Ch'io nel vento faccia stanza
o nell'acqua dimoranza? |
|
|
|
|
|
|
|
40 |
«Teen
mä tuulehen tupani:
ei ole tuulessa tukea; |
«Se mia stanza fo nel vento,
non c'è appoggio un sol momento; |
|
|
|
veistän pirttini vetehen:
vesi viepi veistokseni». |
se nell'acqua fo dimora,
la fatica va in malora». |
|
|
|
|
|
|
|
50 |
Lenti lintunen Lapista,
kokkolintu koillisesta.
Ei ole kokko suuren suuri
eikä kokko pienen pieni:
yksi siipi vettä viisti,
toinen taivasta lakaisi,
pursto merta pyyhätteli,
nokka luotoja lotaisi. |
Di Lapponia, da maestro,
volò un'aquila veloce.
Non uccello dei più grandi
e nemmen dei più piccini:
ché sfiorava un'ala l'acqua
e toccava l'altra il cielo,
sopra il mar striscia la coda,
stride il becco sugli scogli. |
|
|
|
|
|
|
|
|
Lenteleikse, liiteleikse,
katseleikse, käänteleikse.
Näki vanhan Väinämöisen
selällä meren sinisen:
«Mit' olet meressä, miesi,
uros, aaltojen seassa?» |
Svolazzava d'ogni intorno,
si aggirava riguardando.
Vide il vecchio
Väinämöinen
dell'azzurro mar sul dorso:
«Perché, uomo, stai nel mare,
valoroso, dentro i flutti?» |
|
|
|
|
|
|
|
60 |
Vaka vanha Väinämöinen
sanan virkkoi, noin nimesi:
«Sit' olen meressä miesi,
uros aaltojen varassa: |
Il verace
Väinämöinen
disse a lei queste parole:
«Per ciò sto, uomo nel mare,
in balia dell'onde, eroe: |
|
|
|
läksin neittä Pohjolasta,
impeä Pimentolasta. |
son partito per cercare
la fanciulla di
Pohjola. |
|
|
|
|
|
|
|
70 |
«Ajoa karautimme suloa
meryttä myöten.
Niin päivänä muutamana,
huomenna moniahana
tulin Luotolan lahelle,
Joukolan jokivesille:
hepo alta ammuttihin,
itseäni mielittihin. |
Misi a corsa il mio cavallo
lungo l'ondeggiante mare.
Or venuto un certo giorno,
una certa mattinata,
giunsi presso agli Isolotti,
ai torrenti di
Joukola:
e da un dardo a me scagliato
il cavallo fu ammazzato. |
|
|
|
|
|
|
|
|
«Siitä vierähin vetehen,
sorruin sormin lainehesen
tuulen tuuiteltavaksi,
aaltojen ajeltavaksi. |
Ed allor piombai nell'acqua,
con le dita dentro i flutti,
perché il vento mi scotesse,
perché mi cullasser l'onde. |
|
|
|
|
|
|
|
80 |
«Tulipa tuuli luotehesta,
iästä iso vihuri;
se mun kauas kannatteli,
uitteli ulomma maasta.
Mont' olen päiveä pälynnyt,
monta yötä uiksennellut |
Venne un vento da maestrale,
gran burrasca da levante;
questa mi portò lontano,
lungi da terra mi spinse.
Molti giorni m'aggirai,
molte notti già nuotai |
|
|
|
näitä väljiä vesiä,
ulapoita auke'ita;
enk' on tuota tunnekana,
arvoa, älyäkänä,
kumpi kuoloksi tulevi,
kumpi ennen ennättävi:
nälkähänkö nääntyminen,
vai vetehen vaipuminen.» |
sopra l'acque ampiodistese,
dentro al mare sterminato;
e non posso ancor sapere
e nemmeno prevedere
quale morte, delle due,
qual verrà su me la prima:
dovrò per fame svenire
od in fondo al mar finire?» |
|
|
|
|
|
|
|
90 |
Sanoi kokko, ilman lintu:
«Ellös olko milläskänä! |
Disse l'augello dell'aria:
«Tu non devi sgomentarti! |
|
|
100 |
Seisotaite selkähäni,
nouse kynkkäluun nenille!
Mie sinun merestä kannan,
minne mielesi tekevi.
Vielä muistan muunki päivän,
arvoan ajan paremman,
kun ajoit Kalevan kasken,
Osmolan salon sivallit:
heitit koivun kasvamahan,
puun sorean seisomahan |
Sali sopra la mia schiena,
monta in cima alle mie ali!
Ti trarrò dal mare, verso
dove ti talenti andare.
Ben ricordo un altro giorno,
a quel tempo ancor ripenso,
quando il bosco di
Kaleva
abbattesti, a dissodarlo:
ma lasciasti la betulla,
che crescesse la gentile |
|
|
|
linnuille lepeämiksi,
itselleni istumiksi». |
per riposo degli uccelli,
per appoggio di me stessa». |
|
|
|
|
|
|
|
|
Siitä vanha Väinämöinen
kohottavi kokkoansa;
mies on nousevi merestä,
uros aallosta ajaikse,
siiville sijoitteleikse,
kokon kynkkäluun nenille. |
Ed il vecchio
Väinämöinen
sollevò dall'onde il capo;
sorse l'uomo su dal mare,
si levò l'eroe dai flutti,
e dell'aquila alle penne
attaccato, si sostenne. |
|
|
|
|
|
|
|
110 |
Tuop' on kokko, ilman lintu,
kantoi vanhan Väinämöisen, |
Ed allor l'alato uccello,
portò il vecchio
Väinämöinen |
|
|
|
viepi tuulen tietä myöten,
ahavan ratoa myöten
Pohjan pitkähän perähän,
summahan Sariolahan.
Siihen heitti Väinämöisen,
itse ilmahan kohosi. |
lungo la strada del vento,
il sentier della bufera,
fino alla lontana
Pohja,
e
Sariola nebulosa:
e lasciato
Väinö solo,
s'innalzò nell'aria a volo. |
|
|
|
|
|
|
|
120 |
Siinä itki Väinämöinen,
siinä itki ja urisi
rannalla merellisellä,
nimen tietämättömällä, |
Laggiù pianse
Väinämöinen,
là piangeva e si doleva,
lungo la spiaggia del mare,
sulle rive senza nome, |
|
|
|
sata haavoa sivulla,
tuhat tuulen pieksemätä,
partaki pahoin kulunut,
tukka mennyt tuuhakaksi. |
cento avea ferite al fianco
e dal vento mille sferze,
con la barba rovinata,
con la chioma scompigliata. |
|
|
|
|
|
|
|
130 |
Itki yötä kaksi, kolme,
saman verran päiviäki;
eikä tiennyt tietä käyä,
outo, matkoa osannut
palataksensa kotihin,
mennä maille tuttaville, |
Una, due, tre notti pianse,
pianse ed altrettanti giorni;
né, straniero, conosceva
quale via pigliar doveva
per tornare a casa sua,
alle note sue contrade, |
|
|
|
noille syntymäsijoille,
elomaillen entisille. |
là dov'era pria cresciuto,
e da giovane vissuto. |
|
|
|
|
|
|
|
140 |
Pohjan piika pikkarainen,
vaimo valkeanverinen,
teki liiton päivän kanssa,
päivän kanssa, kuun keralla
yhen ajan noustaksensa
ja yhen havataksensa:
itse ennen ennätteli,
ennen kuuta, aurinkoa, |
La servetta di
Pohjola,
la donnetta svelta e bionda,
con la luna aveva fatto
e col sole un certo patto:
di levarsi alla stess'ora,
di svegliarsi tutti insieme:
ma fu lei la prima, e prima
si levò che luna e sole; |
|
|
|
kukonki kurahtamatta,
kanan lapsen laulamatta. |
non avea gallo cantato,
né gallina ancor crocchiato. |
|
|
|
|
|
|
|
|
Viisi villoa keritsi,
kuusi lammasta savitsi,
villat saatteli saraksi,
kaikki vatvoi vaattehiksi
ennen päivän nousemista,
auringon ylenemistä. |
Pettinò pria cinque lane
e tosò sei pecorelle;
mise in ordine la lana
pel telaio e per il feltro,
prima che il giorno spuntasse
e che il sole si levasse. |
|
|
|
|
|
|
|
150 |
Pesi siitä pitkät pöyät,
laajat lattiat lakaisi |
Lavò le tavole lunghe,
spazzò gli ampi pavimenti, |
|
|
160 |
vastasella varpaisella,
luutasella lehtisellä.
Ammueli rikkasensa
vaskisehen vakkasehen;
vei ne ulos usta myöten,
pellolle pihoa myöten,
perimäisen pellon päähän,
alimaisen aian suuhun.
Seisattelihe rikoille,
kuuntelihe, kääntelihe: |
con la scopa di saggina,
la granata di fogliame.
E raccolse le immondizie
tutte in un vaso di rame,
le portò fuor della porta,
dal cortile lungo il campo,
fino al termin della fossa,
all'estremo della siepe.
Sostò presso il letamaio,
si voltò, tese l'orecchio: |
|
|
|
kuulevi mereltä itkun,
poikki joen juorotuksen. |
udì un pianto, verso il mare,
oltre il fiume, un lamentare. |
|
|
|
|
|
|
|
|
Juosten joutuvi takaisin,
pian pirttihin menevi;
sanoi tuonne saatuansa,
toimitteli tultuansa:
«Kuulin mie mereltä itkun,
poikki joen juorotuksen». |
Ritornò, correndo, indietro,
si affrettò dentro la stanza;
colà giunta, così disse,
raccontò, colà venuta:
«Ho sentito, verso il mare,
oltre il fiume, lamentare». |
|
|
|
|
|
|
|
170 |
Louhi, Pohjolan emäntä,
Pohjan akka harvahammas, |
La signora di
Pohjola,
Louhi, la vecchia sdentata, |
|
|
|
pian pistihe pihalle,
vierähti veräjän suuhun;
siinä korvin kuunteleikse.
Sanan virkkoi, noin nimesi:
«Ei ole itku lapsen itku
eikä vaimojen valitus;
itku on partasuun urohon,
jouhileuan juorottama». |
corse tosto nel cortile,
si affrettò verso il cancello;
e l'orecchio attenta tese
ed a dire così prese:
«Non è pianto di bambino,
né lamento di una donna;
è lamento d'un barbuto,
pianto d'un mento peluto». |
|
|
|
|
|
|
|
180 |
Työnnälti venon vesille,
kolmilaian lainehille; |
La barchetta dai tre bordi
spinse allora dentro l'acqua; |
|
|
|
itse loihe soutamahan.
Sekä souti jotta joutui:
souti luoksi Väinämöisen,
luoksi itkevän urohon. |
essa stessa prese i remi,
a remar si die' con forza:
giunse presso a
Väinämöinen,
presso quel piangente eroe. |
|
|
|
|
|
|
|
190 |
Siinä itki Väinämöinen,
urisi Uvannon sulho
pahalla pajupurolla,
tiheällä tuomikolla:
suu liikkui, järisi parta,
vaan ei leuka lonkaellut. |
Väinö
si struggeva in pianto,
gemea lo sposo di Uvanto
presso un triste ruscelletto,
presso i salci d'un boschetto:
bocca e barba gli tremava,
solo il mento fermo stava. |
|
|
|
|
|
|
|
|
Sanoi Pohjolan emäntä,
puhutteli, lausutteli:
«Ohoh sinua, ukko utra!
Jo olet maalla vierahalla». |
La signora di
Pohjola
a parlargli prese allora:
«Giunto sei, vecchio meschino,
a una terra forestiera!» |
|
|
|
|
|
|
|
200 |
Vaka vanha Väinämöinen
päätänsä kohottelevi.
Sanan virkkoi, noin nimesi:
«Jo ma tuon itseki tieän:
olen maalla vierahalla,
tuiki tuntemattomalla. |
Il verace
Väinämöinen,
il veliardo alzò la testa.
E rispose in questo modo:
«Ben lo so, che giunto sono
a una terra forestiera,
a un paese sconosciuto. |
|
|
|
Maallani olin parempi,
kotonani korkeampi». |
Più contavo al mio paese,
per migliore ero tenuto». |
|
|
|
|
|
|
|
|
Louhi, Pohjolan emäntä,
sanan virkkoi, noin nimesi:
«Saisiko sanoakseni,
oisiko lupa kysyä,
mi sinä olet miehiäsi
ja kuka urohiasi?» |
La signora di
Pohjola,
Louhi, così disse allora:
«Mi è permesso di parlare,
oserei di domandare
chi degli uomini tu sia,
chi tu sia de' valorosi?» |
|
|
|
|
|
|
|
210 |
Vaka vanha Väinämöinen
sanan virkkoi, noin nimesi: |
Il verace
Väinämöinen
così disse, le rispose: |
|
|
|
«Mainittihinpa minua,
arveltihin aikoinansa
illoilla iloitsijaksi,
joka laakson laulajaksi
noilla Väinölän ahoilla,
Kalevalan kankahilla.
Mi jo lienenki katala,
tuskin tunnen itsekänä». |
«Prima inver mi si stimava,
onoranza ognun mi dava,
di serate allietatore,
d'ogni valle ero il cantore
in quei campi di
Väinölä,
nelle lande di
Kaleva.
Ahi! di me che sarà adesso
non lo so nemmeno io stesso». |
|
|
|
|
|
|
|
220 |
Louhi, Pohjolan emäntä,
sanan virkkoi, noin nimesi: |
La signora di
Pohjola,
Louhi, gli rispose allora: |
|
|
|
«Nouse jo norosta, miesi,
uros, uuelle uralle,
haikeasi haastamahan,
satuja sanelemahan!» |
«Dal pantan ti leva ormai,
prendi, eroe, la nuova via,
per narrar i tuoi dolori,
raccontar le tue vicende!» |
|
|
|
|
|
|
|
230 |
Otti miehen itkemästä,
urohon urisemasta;
saattoi siitä purtehensa,
istutti venon perähän.
Itse airoille asettui,
soutimille suorittihe; |
Così tolse l'uom dal pianto
e dal gemito l'eroe;
poi l'accolse nella barca,
e lo fe' sedere in fondo.
Essa stessa prese i remi
e remò con grande forza; |
|
|
|
souti poikki Pohjolahan,
viepi vierahan tupahan. |
giunta a
Pohja, lo straniero
fece entrare nella stanza. |
|
|
|
|
|
|
|
240 |
Syötteli nälästynehen,
kastunehen kuivaeli;
siitä viikon hierelevi,
hierelevi, hautelevi:
teki miehen terveheksi,
urohon paranneheksi.
Kysytteli, lausutteli,
itse virkki, noin nimesi: |
Fe' mangiare l'affamato,
il bagnato fe' asciugare,
gli fe' lunghe fregagioni
e fomente e pannicaldi:
fece l'uom di nuovo sano,
fe' l'eroe, qual prima, forte.
Prese quindi a domandare,
cominciò così a parlare: |
|
|
|
«Mitä itkit, Väinämöinen,
uikutit, uvantolainen,
tuolla paikalla pahalla,
rannalla meryttä vasten?» |
«Perché mai,
Väinö,
piangevi,
lementavi Uvantolainen,
in quel luogo doloroso
lungo la spiaggia del mare?» |
|
|
|
|
|
|
|
250 |
Vaka vanha Väinämöinen
sanan virkkoi, noin nimesi:
«Onpa syytä itkeäni,
vaivoja valittoani!
Kauan oon meriä uinut,
lapioinnut lainehia |
Il verace
Väinämöinen
tali detti le rispose:
«Ben di piangere ho ragione
e di forte lamentare!
Ché sì a lungo in mar nuotai
ed i flutti attraversai, |
|
|
|
noilla väljillä vesillä,
ulapoilla auke'illa. |
sopra l'acque ampiodistese
dentro al mare sterminato. |
|
|
|
|
|
|
|
260 |
«Tuota itken tuon ikäni,
puhki polveni murehin,
kun ma uin omilta mailta,
tulin mailta tuttavilta
näille ouoille oville,
veräjille vierahille.
Kaikki täällä puut purevi,
kaikki havut hakkoavi, |
«Piangerò di questo sempre,
tutto il tempo di mia vita,
ché da' miei cari paesi,
dalle note mie contrade
venni a queste estranee porte,
ai cancelli forestieri.
Ogni arbusto quivi morde,
picchian quivi tutti i rami, |
|
|
|
joka koivu koikkoavi,
joka leppä leikkoavi:
yks' on tuuli tuttuani,
päivä ennen nähtyäni
näillä mailla vierahilla,
äkkiouoilla ovilla». |
la betulla vuol colpire,
ogni ontan quivi ferire:
solo il vento io riconosco
ed il sol, veduto prima,
nelle terre forestiere,
fra le porte a me straniere». |
|
|
|
|
|
|
|
270 |
Louhi, Pohjolan emäntä,
siitä tuon sanoiksi saatti:
«Elä itke, Väinämöinen,
uikuta, uvantolainen! |
La signora di
Pohjola,
Louhi, gli rispose allora:
«Non far pianto,
Väinämöinen,
né lamento,
Uvantolainen! |
|
|
|
Hyvä tääll' on ollaksesi,
armas aikaellaksesi,
syöä lohta luotaselta,
sivulta sianlihoa». |
quaggiù bene tu starai,
lieto il tempo passerai;
da un tagliere avrai il salmone,
carne di porco dall'altro». |
|
|
|
|
|
|
Però
Väinämöinen si strugge dal
desiderio del suo paese e la
signora di Pohjola gli promette non
solo di rimandarvelo, ma di dargli
anche la propria figliuola in
moglie, purchè le fabbrichi il
Sampo |
280 |
Silloin vanha Väinämöinen
itse tuon sanoiksi virkki:
«Kylkehen kyläinen syönti
hyvissäki vierahissa;
mies on maallansa parempi,
kotonansa korkeampi. |
Ed il vecchio
Väinämöinen
disse allor queste parole:
«Non fa pro l'altrui mangiare,
sia pur l'ospite gentile;
conta più nel suo paese,
val più l'uomo a casa sua. |
|
|
Soisipa sula Jumala,
antaisipa armoluoja:
pääsisin omille maille,
elomaillen entisille!
Parempi omalla maalla
vetonenki virsun alta,
kuin on maalla vierahalla
kultamaljasta metonen». |
Concedessi tu, buon Dio,
permettessi tu, pietoso:
ch'io tornassi alle mie terre
dove giovin son cresciuto!
Meglio a casa bere l'acqua
dalla scarpa di betulla,
che liquore dolce bere
quaggiù, dentro aureo bicchiere». |
|
|
|
|
|
|
|
290 |
Louhi, Pohjolan emäntä,
sanan virkkoi, noin nimesi: |
La signora di
Pohjola,
Louhi, gli rispose allora: |
|
|
|
«Niin mitä minullen annat,
kun saatan omille maille,
oman peltosi perille,
kotisaunan saapuville?» |
«Orsù, cosa mi darai
se ti faccio ritornare
alle tue terre dilette,
a' tuoi campi, alla tua casa?» |
|
|
|
|
|
|
|
300 |
Sanoi vanha Väinämöinen:
«Mitäpä kysyt minulta,
jos saatat omille maille,
oman peltoni perille,
oman käen kukkumille,
oman linnun laulamille! |
Disse il vecchio
Väinämöinen:
«Cosa tu da me vorresti
per lasciarmi ritornare
a' miei campi, al mio paese,
a riudire il mio cuculo,
de' miei uccelli il dolce canto? |
|
|
|
Otatko kultia kypärin,
hope'ita huovallisen?» |
Un berretto pieno d'oro,
un cappello pien d'argento?» |
|
|
|
|
|
|
|
310 |
Louhi, Pohjolan emäntä,
sanan virkkoi, noin nimesi:
«Ohoh viisas Väinämöinen,
tietäjä iän-ikuinen!
En kysele kultiasi,
halaja hope'itasi:
kullat on lasten kukkasia,
hopeat hevon helyjä. |
La signora di
Pohjola,
Louhi, gli rispose allora:
«Oh! Sapiente
Väinämöinen,
sempiterno incantatore!
Non ti chiedo l'oro tuo,
non desidero il tuo argento:
qui si fan d'oro i balocchi,
i sonagli qui d'argento. |
|
|
320 |
Taiatko takoa sammon,
kirjokannen kalkutella
joutsenen kynän nenästä,
maholehmän maitosesta,
yhen ohrasen jyvästä,
yhen uuhen villasesta,
niin annan tytön sinulle,
panen neien palkastasi,
saatan sun omille maille,
oman linnun laulamille, |
Sai tu il
Sampo fabbricare,
il coperchio puoi fregiare
con la piuma sol d'un cigno,
d'una vacca soda il latte,
un granello solo d'orzo
e con un fiocco di lana?
Ti darò la mia figliuola
la gentile in ricompensa;
ti farò tornare a casa,
ché tu senta de' tuoi uccelli |
|
|
|
oman kukon kuulumille,
oman peltosi perille». |
il cantar, del tuo cuculo
nel confine de' tuoi campi». |
|
|
|
|
|
|
Väinämoinen
promette che, una volta tornato a
casa, manderà il fabbro Ilmarinen a
fabbricare il Sampo; allora la
signora di Pohjola gli dà e slitta
e cavallo perché ritorni in patria |
330 |
Vaka vanha Väinämöinen
sanan virkkoi, noin nimesi:
«Taia en sampoa takoa,
kirjokantta kirjoitella.
Saata mie omille maille:
työnnän seppo Ilmarisen,
joka samposi takovi,
kirjokannet kalkuttavi, |
Il verace
Väinämöinen
disse allor queste parole:
«Non so il
Sampo fabbricare,
né il coperchio io so fregiare.
Ma tornato a casa mia
Ilmari fabbro ti mando;
ei può il
Sampo fabbricare,
il coperchio ei sa fregiare, |
|
|
|
neitosi lepyttelevi,
tyttäresi tyy'yttävi. |
la ragazza rallegrare,
la tua figlia contestare. |
|
|
|
|
|
|
|
|
«Se on seppo sen mokoma,
ylen taitava takoja,
jok' on taivoa takonut,
ilman kantta kalkutellut:
ei tunnu vasaran jälki
eikä pihtien pitämät». |
«Egli è un fabbro cosiffatto
un artefice sì esperto,
che già il cielo ha fucinato,
il coperchio martellato:
e nessuno vede i segni
di martello o di tanaglia». |
|
|
|
|
|
|
|
340 |
Louhi, Pohjolan emäntä,
sanan virkkoi, noin nimesi: |
La signora di
Pohjola,
Louhi, gli rispose allora: |
|
|
|
«Sille työnnän tyttäreni,
sille lapseni lupoan,
joka sampuen takovi,
kannen kirjo kirjoittavi
joutsenen kynän nenästä,
maholehmän maitosesta,
yhen ohrasen jyvästä,
yhen uuhen untuvasta». |
«A colui darò mia figlia
e in isposa lo prometto,
che mi sappia il
Sampo fare,
il coperchio fucinare
con la piuma sol d'un cigno,
d'una vacca soda il latte,
con un sol granello d'orzo
e con un fiocco di lana». |
|
|
|
|
|
|
|
350 |
Pani varsan valjahisin,
ruskean re'en etehen; |
Il pulledro attaccò allora
alla slitta innanzi, il rosso; |
|
|
360 |
saattoi vanhan Väinämöisen,
istutti oron rekehen.
Siitä tuon sanoiksi virkki,
itse lausui, noin nimesi:
«Elä päätäsi ylennä,
kohottele kokkoasi,
kun ei uupune oronen,
tahi ei ilta ennättäne:
josp' on päätäsi ylennät,
kohottelet kokkoasi, |
vi condusse
Väinämöinen
e lo fe' sedere dentro.
E parlò con tali detti,
pronunziò tali parole:
«Non alzare il capo mai,
non levare su la testa,
se il cavallo non si stanchi
o la sera sopravvenga:
ché se il capo tu alzerai,
su la testa leverai, |
|
|
|
jo toki tuho tulevi,
paha päivä päälle saapi». |
verrà certo la sventura,
verrà tosto un triste giorno». |
|
|
|
|
|
|
|
|
Siitä vanha Väinämöinen
löi orosen juoksemahan,
harjan liina liikkumahan.
Ajoa karittelevi
pimeästä Pohjolasta,
summasta Sariolasta. |
Ed il vecchio
Väinämöinen
toccò a corsa quel pulledro
che scuotesse la criniera.
E partì con gran fracasso
dallo scuro di
Pohjola,
dalle nebbie di
Sariola. |
|
|
|
|
|
|